Mennyttä ja tulevaa

Tässä liikkuvassa kodissa on tullut asuttua useammankin kerran.
Ja useammassa eri paikassa pitkiäkin aikoja.

Merkkipäivät ovat hetkiä, jolloin on luontevaa miettiä mennyttä elämää ja ehkä myös uhrata jokunen hetki tulevaisuuden visioinnille. Useinhan tulevaisuus vain tulee sellaisena kuin on tullakseen. Ihan joka asiassa se ei kysele meidän mielipidettämme. Moniin asioihin tietysti voi ja täytyykin itse vaikuttaa.

Minulla on parin päivän päästä eräänlainen merkkipäivä. Silloin lähdin pois käskettynä kodista, jossa luulin asuvani hamaan tulevaisuuteen. Ihan tarkalleen siis tasan vuosi sitten en osannut kuvitellakaan, että elämäni muuttuisi kertaheitolla. Niin siinä vain kävi. Lähtö ei tullut tuosta kuvan matkailuautosta, mutta paikka oli sama: 8,5 hehtaarin tila joen ja lampien rannalla.

Loppujen lopuksi en ole enää kovin katkera asioista, jotka tapahtuivat. Tulipahan viimeinkin tilaisuus ottaa oma elämä haltuun, sen mitä sen nyt ihminen voi ottaa.

Juuri tänään on toisenlainenkin merkkipäivä: ulkomailta tulon jälkeen pakollinen 14 vuorokauden karanteeni päättyy tänään.

Sallitulla kävelylenkillä ollessani mietin tuohon ensin mainittuun merkkipäivään havahduttuani, että kuinkahan monessa paikassa olen elämäni aikana asunut. Kotiin päästyäni otin sormet avuksi ja pääsin lukuun 18. Se ei kai loppujen lopuksi ole kovin paljon. Vaikka ennen vanhaan ihmisten ajateltiin pysyttelevän sitkeästi lähes samoilla sijoillaan, muistan miten Anna-mummuni kertoi hänen lapsuudenperheensä muuttaneen asuntoa lähes vuosittain. Varmaan hänenkin lopullinen saldonsa olisi lähennellyt kahtakymmentä, vaikka mummu melkein kaikki aikuisvuotensa asuikin samassa, vaarin kanssa rakennetussa talossa.

Viime yön unet jäivät lyhyiksi, kun selailin nettiä miettien, että ehkä minun on tehtävä joku päätös, ratkaisu tulevaisuuteni suhteen. Olen täysin tietoinen, että rahani eivät riitä loputtomiin ylläpitämään lomapaikaksi muuttunutta Laukaan-kotia ja tätä kotikuntani tarjoamaa asuntoa, joka todennäköisesti on kunnan halvin vuokra-asunto.

Kun alkuvuodesta päätin jättää taksihommat, ajattelin. että keksin Thaimaasta Suomeen palattuani tilalle jonkun muun tulolähteen. Jotain ajatuksia onkin ollut, mutta en ole ihan varma, haluanko enää sitoutua ainakaan mihinkään säännölliseen työhön. Jos ja kun näin on, ainoaksi vaihtoehdoksi jää menojen karsiminen. Vain asumismenot ovat ne, joista on mahdollista karsia. Olen pian leipäjonossa, jos en sitä tee.

Tuusulan vuokra-asunnosta luopuminen helpottaisi tietysti elämääni, mutta en voi enää palata asumaan virallisesti Laukaaseen, sillä kunta on päättänyt estää vakituisen asumisen yhtiössämme. Niitä, jotka sinne ovat itsensä ja osoitteensa siirtäneet, on uhattu tuntuvalla sakolla. Vapaa-ajan asunnoksi tarkoitettu, järven rannalla sijaitsevaa paritalon puolikasta ei ole kokemukseni mukaan ihan helppo myydäkään eikä vuokrata, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää virallinen asuminen jossain muualla.

Muutenhan olisi aika ihanteellinen ajatus, että asuisin talvet Thaimaassa ja kesät Laukaassa. Tai ei siinä tietysti mitään ihailtavaa ole. Olen mielestäni hävettävän etuoikeutettu, kun voin vähillä rahoillakin pyörittää tällaista asuntorallia. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta edes siihen ainokaiseenkaan kotiin.

Eilen koin ahaa-elämyksen, kun ymmärsin, että minähän olen vapaa ihminen muuttamaan vieläkin halvemman vuokra-asunnon perässä ihan minne haluan. Ottaen nyt tietysti huomioon sen, että Uudenmaan raja on ainakin vielä toistaiseksi kiinni. Mutta ei tämä ajatus mihinkään karkaa, vaikka toteuttamisen aika olisi joskus myöhemmin. Ympäri maata on yllättävän paljon todella halpoja, vapaita vuokra-asuntoja, kunhan vain löytää sen kunnan tai kaupungin, johon mielestään voisi pysähtyä asumaan.

Koiran lentokummina ja kotiin karanteeniin

Kotiuduin koiran kanssa. Benny-koira lähti
uuteen kotiin, minä omaani.

Kotiinpaluu Thaimaasta sujui niin kuin viime päivinä kaikilla muillakin lentäen ulkomailta Suomeen palanneilla: kentällä piti täyttää kaavake, jossa oli arvioitava omaa terveydentilaa, ja sama tavallaan toistui, kun suojavaatteisiin pukeutuneet terveydenhoidon ammattilaiset kyselivät tulijoiden terveystietoja. Osa takuuvarmasti valehteli esimerkiksi yskästään. Kovaakin köhintää kuului lentokoneesta pois kävellessä, mutta haastatteluhetkellä kaikki tietysti olivat hyvinkin hyväkuntoisia. Kotiinpääsyn sijaan vaihtoehtona olisi ollut karanteeni jossain muualla. Eihän se tietysti ketään houkuttanut.

Normaalitapauksessa olisin palannut kotiin junalla, mutta nyt julkisen liikenteen käyttö oli kielletty. Tarjolla oli taksikyyti kotiin valtion kustannuksella. Veronmaksajien rahoilla siis. Olin siitä kyllä tosi hyvilläni.

Mutta ennen kuin olin päässyt taksijonossa siihen kohtaan, jossa Lähitaksin kuljettaja huuteli sukunimeäni, minulle oli tapahtunut jotain ihan uutta. Olin saapunut maahan koiran lentokummina. Ehkä pari kuukautta aikaisemmin ruotsalainen, Thaimaassa asuva ystäväni välitti Facebookissa kyselyn, löytyisikö henkilöä, joka voisi viedä mukanaan Suomesta kodin saaneen rescue-koiran. Muutaman päivän asiaa mietittyäni ilmoittauduin. Ja niin parivuotiaan Benny-koiran ja minun tiet kohtasivat.

Lyhyen kaavan mukaan kerrottuna kävin ensin monet keskustelut tulevasta tehtävästä, lopulta tapasin Bangkokin kentällä kuljetuslaatikossa olleen Bennyn ja sain haltuuni kaikki paperit, jotka Suomen viranomaiset vaativat maahan tuotavalta lemmikiltä. Teimme bisnesluokan tiskillä lähtöselvityksen koiralle ja minulle. Sen jälkeen tiemme erosivat ja seuraavan kerran tapasimme Helsinki-Vantaalla matkalaukkujen liukuhihnojen luona. Vein koiran Rajavartioston tarkastettavaksi, esittelin monenlaiset todistukset ja koiran passin, könysin kuljetuslaatikkoon, jotta Bennylle laitettu siru saatiin tarkistettua ja kun kaikki oli kunnossa, vein koiran sitä kovasti odottaneelle pariskunnalle.

Muutaman tunnin päästä Bennyn kuvia oli jo jaettu Facebookissa ja minä sain viestin, jossa Bennyn kerrottiin sopeutuneen tosi pian uuteen kotiin ja siellä odottaneeseen perheen toiseen koiraan. Ruokakin oli maistunut ja ulkoilu uuden kaverin kanssa oli sujunut hienosti. Olin todella iloinen, että sain mahdollisuuden olla osa tuota hyvin päättynyttä tapahtumasarjaa.

Kotona sitten odottikin kahden viikon karanteeni, jonka laskemisen aloitin kotiin tuloa seuranneesta päivästä eli tiistaista. Toki olin jo tulopäivänä asettanut itseni karanteeniin. Kaupassakäyntiin sain apua Riikalta, joka toi oveni taakse ison kassillisen ruokatarvikkeita, joita olin ostoslistaani kirjoittanut.

En osaa sanoa, muuttuuko karanteeni jossain vaiheessa vaikeaksi kestää, mutta ainakin pari ensimmäistä päivää ovat menneet tosi hyvin. Olen päättänyt tehdä kaikki asiat hidastellen. Tänään tosin tartuin heti toimeen, kun kuulin radiosta, että vuoden 2019 veroilmoituksen voisi tarkistaa netistä. Sillä samalla istumalla olin jo tehnyt tarvittavat korjaukset. Muuta korjattavaahan siellä ei ollutkaan kuin matkakuluvähennysten lisääminen. Onneksi olin säästänyt viime vuoden seinäkalenterin, josta saatoin helposti laskea työpäivieni määrän ja tehdä totuudenmukaisen ilmoituksen matkakuluistani. Taksivuoroni päättyivät aina yöllä, joten sain tehdä vähennykset oman auton käytön mukaan.

Muuten päivät ovat kuluneet Yle Areenasta Paratiisi-sarjaa katsellessa, radiota kuunnellessa, hallituksen korona-tiedotuksia seuratessa, pari kertaa lenkillä käydessä ja päivittäin myös tai chi -liikkeitä tehden. Osa liikkeistä on unohtunut, mutta teen sen verran kuin niitä milloinkin muistan. Aika monet liikkeistä ovat onneksi jääneet lähtemättömästi mieleen.

Ehkä hieman yllättäen myös puhelinmyyjät ovat aktivoituneet suuntaani. Ihan niin kuin olisivat tietävinään, että olen nyt sen verran haavoittuvassa tilassa, että nopeamman nettiyhteyden tai talousalan sanomalehden voisi saada minulle helpostikin kaupattua.