Onko matkailu turhaa vai avartavaa?

Viimeistään viime kevät ja kuluva kesä ovat opettaneet, että moni asia on täysin turha. On turha omistaa suurta määrää vaatteita, kun kuitenkin käyttää vain pientä osaa niistä. Yksin elävä pärjäisi myös vain muutamalla ruoka-astialla. Syön kerran päivässä lämpimän aterian ja aina seuraavana päivänä tiskikaapissa on pestynä sama lautanen, jota edellisenä päivänä käytin. Olen aina pitänyt astioista, joten harmikseni niitä on kertynyt kaappeihin ihan liian kanssa. Enkä myöskään ole valmis luopumaan ainoastakaan astiastani.

Tänään mieleen tuli, että miksi pitäisi kaiken aikaa matkustella ja hakea uusia kokemuksia. Miksi en voisi elää niin kuin esivanhemmat aikoinaan? Mitä kauemmaksi historiassa menisin, sitä varmemmin voisin uskoa, että ihmiseni eivät juuri kotikyläänsä pitemmällä käyneet ikinä. Jos kirkko oli etäämmällä, sinne varmaan menivät, mutta heille oli varmasti täysin vieras ajatus lähteä muualle hankkimaan uusia kokemuksia. Samoilu metsässä marjojen, sienten ja ehkä riistan perässä riitti. Tiettävästi suvussani ei ole ollut tutkimusmatkailijoitakaan, joilla ehkä olisi ollut vimma päästä näkemään merten takaisia maailmoja. 

Itse olen matkustellut paljon tai ainakin jonkin verran. Onhan niiltä reissuilta jäänyt mieleen joitakin kohokohtia, mutta ovatko matkakokemukset tehneet elämästäni jotenkin merkityksellisemmän, vaikea sanoa. On tietysti hirveän mukava nähdä toisenlaisia maisemia ja elämää, joka ei ole ihan samanlaista kuin oma on. Matkailuautolla Eurooppaa ja sen naapurivaltioita kolutessa ainakin opin, että välillä voisi vaikka vähän pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään. Jos ihmettelemisen aihetta on. Parhaat kokemukset eivät välttämättä löydy kaasua painamalla ja ajettuja kilometrejä mittaamalla. Ehkä tuo ajatus oli jossain takaraivossa tallella, kun tänään päätin, että enpä lähdekään ajamaan sataa kilometriä jonnekin Porkkalaan vain nähdäkseni, miltä Suomi siellä päin näyttää. Ihan täällä nykyisellä kotikylällänikin on paikkoja, joista luultavasti en tiedä vielä mitään.

Joku tuossa "kotiseuturetkeilyssä" kuitenkin viehättää. Muistan lapsuudestakin reissuja, joille lähdettiin ihan vain siksi, että käydään katselemassa elämää oman kotikunnan ulkopuolella ja palataan muutaman tunnin päästä takaisin. En muista mahdollisia henkeviä keskusteluja, joita retket olisivat saaneet aikaan. Eikä ainakaan usein määränpäänä ollut edes minkäänlaista nähtävyyttä, jonka takia olisi lähdetty liikkeelle. Ehkä se omista ympyröistä hetkeksi pois lähteminen olikin se suurin kotiseuturetkeilyn anti.

Huomaan tietynlaisen ajatusteni ristiriitaisuuden, sillä olen suuri matkakertomusten ystävä. Olen lukenut - tai ahminut - kai useimmat Kyllikki Villan merimatkoja käsittelevät päiväkirjanomaiset muistelmat. Ja olen kuunnellut Emma Vepsän podcasteja hänen liftausreissuistaan. Valpastun, kun näen tai kuulen juttuja ihmisistä, jotka ovat kävelleet käsittämättömän pitkiä matkoja. Oma kokemukseni Seitsemän veljeksen vaellusreitistä Helsingistä Hyvinkäälle on vain kalpea varjo sen rinnalla, että joku kävelee Hangosta Utsjoelle tai halki Australian.

Vaikka matkailu ja liikkuminen ylipäätään on nykyään (jos koronan aiheuttamia rajoituksia ei ota huomioon) niin helppoa, pienikin poikkeama normaalista arjesta voi olla mielenkiintoinen kokemus. Vietin heinäkuussa yhden yön teltassa perikuntamme rakentamattomalla rantatontilla. Varsin vähäisten tämän kesän huippuhetkien joukossa yö teltassa kuului ihan kärkikastiin.

Peli on menetetty

Erkki Huttusen suunnitteleman Rajamäen kirkon
ovipielessä on reliefi, josta halutessaan voi löytää
aasinsillan alla olevaan aiheeseen koskettamisesta.

Radiossa paasaa kosketustutkija. Häntä kuunneltuani tunnen, ettei minulla enää taida olla mitään mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Hän kun toteaa, että ei ole vielä kovin huolestuttavaa, jos ei kukaan ole koskettanut päivään tai pariin. Mietin kuumeisesti, että milloin joku kosketti minua tai että itse olisin koskettanut toista ihmistä. Taisi olla yli neljä kuukautta sitten, kun kävin Thaimaassa hierojalla.

Tuohan ei tietenkään ole ihan totta. Kyllä minua on senkin jälkeen koskettanut joku. Tuo joku oli hammaslääkäri, joka vähän yli kuukausi sitten poisti minulta yhden hampaan. Mutta ehkä kosketustutkijakaan ei koskettamisella ja sen tärkeydellä tarkoita ihan tuonlaista asiaa.

Ja luultavasti joku liian lähelle kaupan kassajonossa tunkenutkin on ainakin hipaissut minua.

Onhan se ihan hienoa, että otetaan selvää, mikä merkitys on sillä, että tullaan fyysisesti kosketetuksi. Puhe koskettamisen oletetusta tai tutkitusta tarpeellisuudesta kuulostaa tosin yksineläjän korvissa aika julmalta. Ehkä asiaansa suu vaahdossa selittävä tutkijakin hoksaa tämän jossain vaiheessa. Tai kai hän sen oli jo keksinytkin, koska tarjosi koiran silittelyä vaihtoehdoksi niille, joilla ei luontaisesti ole tarjolla toista ihmistä, jota hipelöisi.

Kun nyt (tai milloin liekään) on tutkittu ja havaittu, että ihmisen pitää saada osakseen kosketuksia, seuraava vaihe lienee, että aletaan järjestää koskettamisen mahdollisuuksia niille, joille sitä ei ole muuten tarjolla. Koska kyse luultavasti on maksullisesta palvelusta (ellei peräti hoidosta), järjestelmä pitää jotenkin kytkeä Kelaan. Kela voisi korvata osan kustannuksista asiakkaalle tai vähävaraisille se kenties kustantaisi koko lystin.

Tässähän on tarjolla peräti innovaatio, joka kenties synnyttäisi uusia ammatteja ja työpaikkoja. Koulutustakin pitää järjestää tuleville koskettajille. Meitä kosketuksen puutteessa eläviä varmasti on pilvin pimein. Kunnon markkinointikampanja vain käyntiin ja ei aikaakaan, kun porukalla ihmettelemme, miten olemme pärjänneet ilman tätä palvelua, joka ilmiselvästi on ihan jokaiselle kansalaiselle kuuluva perusoikeus.

Säällä kuin säällä

Koiraa on ulkoilutettava, oli sää sitten minkälainen tahansa. Paukkupakkasilla tai kaatosateessa ulos lähtö ei ehkä koirankaan mielestä ole hirveän hauskaa, mutta jo koiran terveydenkin takia se on vain tehtävä. Niin kuin ihmisillä, koirallakin ulos meno saattaa olla pukeutumiskysymys. Tosin valtaosa koirista kai edelleenkin pärjää ihan oman karvapeitteensä varassa, vaikka eläinvaatetusbisnes muuta väittäisi.

Meneillään oleva helle ja siitä kirjoittelu sosiaalisessa mediassa sai aikaan myös tämän kirjoituksen, jonka lukijamäärästä minulla ei tosin ole suuria odotuksia. Kirjoitan tänne, koska laiskuuttani en viitsi lähteä etsimään sitä keskustelua, joka eilen osui silmiini Facebookissa. Sinne minä mielessäni tämän kommentoinnin kuitenkin ajattelin.

Keskustelu alkoi kuvasta, jonka vasta toisella katsomalla noteerasin koiran punottavaksi tassuksi. Siis kuva oli siitä tassun osasta, joka kävellessä ja juostessa osuu maata vasten. Varmaan sillä on joku oma nimikin olemassa. Polkuantura? Voin hyvin kuvitella, että koiralla, jonka tassusta on kyse, ei ole mukava olo. Tassu on varmasti lyhyesti sanottuna kivulias.

Kuva sai tietysti aikaan monenlaista keskustelua, josta erityisesti yksi jäi mieleen. Siinä kehotettiin tällaisella helteellä käyttämään lemmikkiä vain pikaisesti pissalla. Ja taidettiin vielä lisätä painottaen, että se riittää. Tuo kehotus jäi vaivaamaan.

Olen nyt itse koiran kanssa helteiden "armoilla" paikassa, jossa alueen luonnonmuodostelman ja muun asutuksen johdosta ainut mahdollisuus käydä ulkoilemassa on kävellä asfaltoitua tietä pitkin. Pitemmän lenkin kävelemme kaksi kertaa päivässä ja niin tein myös tänään aamulla. Sama toistuu joskus myöhemmin iltapäivällä.

Laulussa lauletaan, että asfaltti on kuuma. Sitä se onkin, jos aurinko pääsee porottamaan siihen tuntikausia varsinkin hellesäällä. Mutta aika harvassa taitavat olla ne paikat, jossa ei ole minkäänlaista varjoa tarjolla. Tänä tulevan ennätyshelteen aamuna vähän ennen kymmentä kokeilin kädellä varjopuolen asfalttia, joka oli mukavan vilpoinen. Paikassa, johon aurinko oli paistanut jo pitemmän aikaa, asfaltti oli lämmin, mutta ei kuuma.

Kun joku somessa antaa ohjeen käyttää koiraa vain pikaisella pissalla, hän antaa minusta vaarallisen ohjeen. Kuinkahan on se koiran kakkimisen laita? Kaikilla kun se ei onnistu ihan siihen kotiovelle. Ja ehkä joitain pieniä sylikoiria lukuun ottamatta koirat kaipaavat myös liikuntaa.

Kuten aloitin, koiraa on käytettävä ulkoilemassa säällä kuin säällä. Helle ei tee poikkeusta. On vain huolehdittava, että koiralla asiat ovat hyvin ja vettä on vaikka kesken lenkin tarjolla. Jos koira ei selvästikään halua jatkaa, palataan kotiin. Sopii toivoa, että koiranomistajilla olisikin enemmän oman koiran toiveiden lukutaitoa kuin sokeaa luottamusta somessa jaettuihin ohjeisiin.

Jos koiran tassut ovat palaneet helteen takia, koiran omistaja on taatusti tehnyt jotain väärin. Eikä varsinkaan ole yhtään ajatellut oman lemmikkinsä hyvinvointia. Onko tullut pyöräiltyä koira perässä läähättäen kilometritolkulla jossain peltoaukeiden keskellä? Vai onko jääty näpräilemään puhelinta paikkaan, jossa koira ei ole päässyt varjon puolelle ja on liian kuumassa seistyään polttanut tassunsa?

Joka tapauksessa kehotus jättää helteellä koiran lenkittäminen väliin on kuin korona aikana kehotus eristää vanhukset neljän seinän sisään: väärä.

Kasvismaksalaatikko

Lihattoman maksalaatikon niin kuin monet muutkin
uuniruoat teen Anna-mummulta perimääni teräspataan,
jonka muoto miellyttää minua kovasti.

Kun valitsin blogin nimeksi Vanhoilla eväillä uuteen alkuun, en niinkään ajatellut ruokaa, mutta nyt tuossa alla kuitenkin on ruokablogikirjoitus, jonka tein entisessä elämässäni. Haluan julkaista sen uudelleen tänne. Syötävät eväät ovat siis pysyneet ainakin osittain samanlaisina kuin ennenkin. 

Tuota blogia kirjoittaessani en vielä ollut täysin vegaani, mutta jo aika pitkälti silti noudatin kasvisruokavaliota, johon ei enää kuulunut mitään eläinperäistä. Maitotuotteet ja kananmunat jätin pois ruokavaliostani kaksi vuotta sitten.

Löysin tuon vuonna 2017 kirjoittamani blogin, kun etsin googlettamalla vahvistusta sille, että muistanko varmasti ainekset, joita tarvitaan kasvismaksalaatikkoon. Reseptiä en ole tuolloin julkaissut, mutta jostain syystä nyt en sitä kaivannutkaan. Se oli jo selvästi takaraivossani.

Näin olin kirjoittellut:

Kaikenlaiset lihaa tai kalaakin muistuttavat kasvisruoat ovat olleet viime aikoina kovin suosittuja. Nyhtisten ja härkisten myötä moni lihansyöjäkin on keventänyt ruokavaliotaan. Mutta myös kasvissyöjät ovat saaneet toivottua vaihtelua varsinkin mahdollisuuksiin turvata päivittäinen proteiinin saanti.

Seuraan nykyään paria vegaanien Facebook-sivustoa. Toinen, Sipsikaljavegaanit, jota enemmän lueskelen, on kai tarkoitettu palvelemaan vähän rennompaa keskustelua vegaaniruoasta. Välillä sieltä tulee poimittua vinkkejä, mutta todellisuudessa teen aika perinteisin keinoin ja tutuista aineista omia kasvisruokiani. Välillä ne ovat myös vegaanisia.

Olen varmaan jo parikymmentä vuotta sitten löytänyt reseptin, joka tunnetaan nimellä kasvismaksalaatikko. Kaivoin sen uudelleen käyttöön muutama vuosi sitten. Nykyäänhän ei tarvitse juuri muistaa, mistä jonkun ruokaohjeen on saanut, kun netistä ohjeet löytyvät vaivatta.

Kasvismaksalaatikon valmistamisesta löytyy useampiakin ohjeita. En koskaan luota siihen, että muistaisin ulkoa tarvittavat aineet ja niiden määrät. Ne pitää siis ensin etsiä. Poimin aina ohjeen, joka on joskus julkaistu jollain oikeutta eläimille foorumilla. Sielläkin ohjeen jakaja toteaa hauskasti, että häntä ei sitten tarvitse haukkua, jos ruoka ei onnistu. Hän kun ei edes itse ole kertomansa mukaan koskaan kokeillut reseptiä.

Puolukkahillo kuuluu ilman muuta
myös lihattoman maksalaatikon
kaveriksi lautaselle.

En noudata sivulla olevaa ohjetta orjallisesti. Välillä käytän riisiä, välillä rikottua ohraa. Ohjeessa ei ole rusinoita, mutta laitan niitä aina. Joskus jätän siirapin pois tai vaihdan soijamaidon kaurajuomaan. Kananmunaa ruokaan ei tarvita. Se korvataan soijajauholla. Toisinaan kuitenkin käytän luomumunia. Sipulia ja sitä sun tätä maustetta pitää myös pataan lisätä.

Vaikka kasvismaksalaatikko onkin herkkua, en ole erityisen innostunut siitä, että kasvisruoan pitäisi maistua ja näyttää liharuoalta. Siksi tuntuukin omituiselta, kun keskusteluissa välillä hehkutetaan, miten ihanan lihaisalta joku ruoka maistuu.

Huvittavimmassa aiheeseen liittyvässä kirjoituksessa joku parahti, että mikä se ruokaohje olikaan, jolla saa tehtyä tonnikalan makuista kasvisruokaa. En lukenut vastauksia, vaikka niitäkin taisi siinä vaiheessa olla tarjolla kymmenkunta.

Tänäänkin kotona

En ole varmaan koskaan kirjoittanut blogia, jossa olisi ollut
norsun kuva. Blogeja sentään tuli tehtailtua männä vuosina
eräskin kappale. Nyt on sekin puute korjattu, vaikka tekstissä
ei ole ainuttakaan mainintaa kyseisestä otuksesta. Muistan
tämän yksilön. Hän oli vapaa niin kuin nyt minäkin.

Enpä tiedä, seuraako tästä mitään hyvää. Alan pikkuhiljaa nimittäin erakoitua.

Olen ollut yksikseni maaliskuun lopusta lähtien. Ensin kaksi viikkoa Thaimaasta tulon jälkeen karanteenissa ja sen jälkeen melkein kuin karanteenissa. Jo ensimmäinen kaupassa käynti oli sen verran hyytävä tilanne, että seuraavia ihmisten ilmoille menoja olen vältellyt viimeiseen asti.

Olen lukenut useammankin kerran Eeva Kilven Naisen päiväkirjan. Siinä hän viettää kesää mökillään ja yrittää venyttää aina vähän pitemmälle päivää, jolloin on pakko lähteä kauppaan. Ihan samaan en pysty kuin Kilpi, jolla suunnilleen saattoi kaapissa olla enää teetä ja korppuja, mutta silti kauppareissun pystyi vielä siirtämään seuraavaan päivään. Mutta tunnistan sen hyvän mielen, kun huomaa olevansa sen verran vahva, ettei todellakaan ihan helposti tarvitse hötkyillä kauppaan menon kanssa. Sille taidolle on varmasti käyttöä vielä koronan jälkeenkin, milloin se sitten lieneekään.

Koiran kanssa olen tietysti kulkenut ulkona päivittäin monta kertaa. Se tuli luokseni kuukausi sitten ja joskus reilu viikko Uudenmaan rajojen aukeamisen jälkeen tulin sen kanssa Keski-Suomeen järven rannalle. Kevään tuntua täällä ei ole oikein vieläkään. Vasta nyt puissa alkaa näkyä pienen pieniä silmuja sen merkkinä, että jossain vaiheessa täälläkin alkaa vihertää. Ihmisiä näkee silloin tällöin. Yleensä ovat lähinaapureita, jotka myös ulkoiluttavat koiriaan. Lähinaapuri voi asua esimerkiksi puolen kilometrin päässä.

Ikkunasta katselu (sää on ollut usein kaunis mutta kylmä), koiran kanssa ulkoilu, radion kuuntelu ja ruoanlaitto ovat olleet päivittäisiä puuhiani, johon en tosiaankaan ole kaivannut seuraa. Sosiaalisessa mediassa olen joko tarpeen mukaan tai välillä vain huvin vuoksi. Nyt olen myös päässyt ensimmäistä kertaa tänä vuonna saunaan ja pulahtamaan hyiseen veteen. Thaimaassa ei tullut käytyä saunassa, vaikka ihan kelvollisia saunoja uima-altaineen sieltä löytyy useitakin.

Jostain syystä ne ehkä turhaan aliarvioidut kissa- ja koiravideot ovat alkaneet kiinnostaa ja naurattaa. Uusin suosikkisarjani elokuvarintamalla on Mies ja alaston ase jostain 1980-luvulta. Huomaan, että minulla on ollut vuosien nauruvaje, jota nyt olen päässyt kenenkään (koiraa ei lasketa) kuulematta täydentämään.

Aamutelevisiota olen alkanut katsella viime viikosta alkaen. Edellisistä kerroista onkin varmaan jo yli 20 vuotta. Toin mukanani pari kirjaa, joista toisen luin loppuun. Toisessakaan ei ole enää kovin montaa sivua lukematta. En siis ole lukenut erityisen ahkerasti, mutta varmaan enemmän kuin viime vuosina.

Ehkä tuohon erakoitumiseen viittaa eniten se, että olen entistä enemmän alkanut kehitellä mielessäni tarinoita. Harvemmin ne kuitenkaan ovat fiktioita. Mieleen tulee mahdollisia tilanteita, joiden yhteydessä pitäisi puhua jonkun kanssa. Käyn ajatuksissani keskustelua, jossa sanon sanottavani toiselle ihmiselle. Aina sanottava ei ole painokelpoista, sillä kuviteltu mutta todellinen keskustelukumppani luultavasti saisi minut vihastumaan. Puhun itsekseni tai ainakin koiralle, joka yrittää kovasti ymmärtää, jos sille päälle sattuu.

Olen minä kyllä oikeastikin puhunut ihmisten kanssa. Puhelimen välityksellähän se toimii ja tapahtuu nykyisin jopa ehkä vähän useammin kuin ennen koronaa. Olen soitellut ja minulle on soitettu. Poikani perheenkin tapasin. Kävimme yhdessä kävelemässä Laukaan satamassa ja juomassa kahvit ulkosalla. En siis ehkä ihan vielä kuulu niihin koronaeristyksen vuoksi menetettyihin kansalaisiin.

Mennyttä ja tulevaa

Tässä liikkuvassa kodissa on tullut asuttua useammankin kerran.
Ja useammassa eri paikassa pitkiäkin aikoja.

Merkkipäivät ovat hetkiä, jolloin on luontevaa miettiä mennyttä elämää ja ehkä myös uhrata jokunen hetki tulevaisuuden visioinnille. Useinhan tulevaisuus vain tulee sellaisena kuin on tullakseen. Ihan joka asiassa se ei kysele meidän mielipidettämme. Moniin asioihin tietysti voi ja täytyykin itse vaikuttaa.

Minulla on parin päivän päästä eräänlainen merkkipäivä. Silloin lähdin pois käskettynä kodista, jossa luulin asuvani hamaan tulevaisuuteen. Ihan tarkalleen siis tasan vuosi sitten en osannut kuvitellakaan, että elämäni muuttuisi kertaheitolla. Niin siinä vain kävi. Lähtö ei tullut tuosta kuvan matkailuautosta, mutta paikka oli sama: 8,5 hehtaarin tila joen ja lampien rannalla.

Loppujen lopuksi en ole enää kovin katkera asioista, jotka tapahtuivat. Tulipahan viimeinkin tilaisuus ottaa oma elämä haltuun, sen mitä sen nyt ihminen voi ottaa.

Juuri tänään on toisenlainenkin merkkipäivä: ulkomailta tulon jälkeen pakollinen 14 vuorokauden karanteeni päättyy tänään.

Sallitulla kävelylenkillä ollessani mietin tuohon ensin mainittuun merkkipäivään havahduttuani, että kuinkahan monessa paikassa olen elämäni aikana asunut. Kotiin päästyäni otin sormet avuksi ja pääsin lukuun 18. Se ei kai loppujen lopuksi ole kovin paljon. Vaikka ennen vanhaan ihmisten ajateltiin pysyttelevän sitkeästi lähes samoilla sijoillaan, muistan miten Anna-mummuni kertoi hänen lapsuudenperheensä muuttaneen asuntoa lähes vuosittain. Varmaan hänenkin lopullinen saldonsa olisi lähennellyt kahtakymmentä, vaikka mummu melkein kaikki aikuisvuotensa asuikin samassa, vaarin kanssa rakennetussa talossa.

Viime yön unet jäivät lyhyiksi, kun selailin nettiä miettien, että ehkä minun on tehtävä joku päätös, ratkaisu tulevaisuuteni suhteen. Olen täysin tietoinen, että rahani eivät riitä loputtomiin ylläpitämään lomapaikaksi muuttunutta Laukaan-kotia ja tätä kotikuntani tarjoamaa asuntoa, joka todennäköisesti on kunnan halvin vuokra-asunto.

Kun alkuvuodesta päätin jättää taksihommat, ajattelin. että keksin Thaimaasta Suomeen palattuani tilalle jonkun muun tulolähteen. Jotain ajatuksia onkin ollut, mutta en ole ihan varma, haluanko enää sitoutua ainakaan mihinkään säännölliseen työhön. Jos ja kun näin on, ainoaksi vaihtoehdoksi jää menojen karsiminen. Vain asumismenot ovat ne, joista on mahdollista karsia. Olen pian leipäjonossa, jos en sitä tee.

Tuusulan vuokra-asunnosta luopuminen helpottaisi tietysti elämääni, mutta en voi enää palata asumaan virallisesti Laukaaseen, sillä kunta on päättänyt estää vakituisen asumisen yhtiössämme. Niitä, jotka sinne ovat itsensä ja osoitteensa siirtäneet, on uhattu tuntuvalla sakolla. Vapaa-ajan asunnoksi tarkoitettu, järven rannalla sijaitsevaa paritalon puolikasta ei ole kokemukseni mukaan ihan helppo myydäkään eikä vuokrata, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää virallinen asuminen jossain muualla.

Muutenhan olisi aika ihanteellinen ajatus, että asuisin talvet Thaimaassa ja kesät Laukaassa. Tai ei siinä tietysti mitään ihailtavaa ole. Olen mielestäni hävettävän etuoikeutettu, kun voin vähillä rahoillakin pyörittää tällaista asuntorallia. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta edes siihen ainokaiseenkaan kotiin.

Eilen koin ahaa-elämyksen, kun ymmärsin, että minähän olen vapaa ihminen muuttamaan vieläkin halvemman vuokra-asunnon perässä ihan minne haluan. Ottaen nyt tietysti huomioon sen, että Uudenmaan raja on ainakin vielä toistaiseksi kiinni. Mutta ei tämä ajatus mihinkään karkaa, vaikka toteuttamisen aika olisi joskus myöhemmin. Ympäri maata on yllättävän paljon todella halpoja, vapaita vuokra-asuntoja, kunhan vain löytää sen kunnan tai kaupungin, johon mielestään voisi pysähtyä asumaan.

Koiran lentokummina ja kotiin karanteeniin

Kotiuduin koiran kanssa. Benny-koira lähti
uuteen kotiin, minä omaani.

Kotiinpaluu Thaimaasta sujui niin kuin viime päivinä kaikilla muillakin lentäen ulkomailta Suomeen palanneilla: kentällä piti täyttää kaavake, jossa oli arvioitava omaa terveydentilaa, ja sama tavallaan toistui, kun suojavaatteisiin pukeutuneet terveydenhoidon ammattilaiset kyselivät tulijoiden terveystietoja. Osa takuuvarmasti valehteli esimerkiksi yskästään. Kovaakin köhintää kuului lentokoneesta pois kävellessä, mutta haastatteluhetkellä kaikki tietysti olivat hyvinkin hyväkuntoisia. Kotiinpääsyn sijaan vaihtoehtona olisi ollut karanteeni jossain muualla. Eihän se tietysti ketään houkuttanut.

Normaalitapauksessa olisin palannut kotiin junalla, mutta nyt julkisen liikenteen käyttö oli kielletty. Tarjolla oli taksikyyti kotiin valtion kustannuksella. Veronmaksajien rahoilla siis. Olin siitä kyllä tosi hyvilläni.

Mutta ennen kuin olin päässyt taksijonossa siihen kohtaan, jossa Lähitaksin kuljettaja huuteli sukunimeäni, minulle oli tapahtunut jotain ihan uutta. Olin saapunut maahan koiran lentokummina. Ehkä pari kuukautta aikaisemmin ruotsalainen, Thaimaassa asuva ystäväni välitti Facebookissa kyselyn, löytyisikö henkilöä, joka voisi viedä mukanaan Suomesta kodin saaneen rescue-koiran. Muutaman päivän asiaa mietittyäni ilmoittauduin. Ja niin parivuotiaan Benny-koiran ja minun tiet kohtasivat.

Lyhyen kaavan mukaan kerrottuna kävin ensin monet keskustelut tulevasta tehtävästä, lopulta tapasin Bangkokin kentällä kuljetuslaatikossa olleen Bennyn ja sain haltuuni kaikki paperit, jotka Suomen viranomaiset vaativat maahan tuotavalta lemmikiltä. Teimme bisnesluokan tiskillä lähtöselvityksen koiralle ja minulle. Sen jälkeen tiemme erosivat ja seuraavan kerran tapasimme Helsinki-Vantaalla matkalaukkujen liukuhihnojen luona. Vein koiran Rajavartioston tarkastettavaksi, esittelin monenlaiset todistukset ja koiran passin, könysin kuljetuslaatikkoon, jotta Bennylle laitettu siru saatiin tarkistettua ja kun kaikki oli kunnossa, vein koiran sitä kovasti odottaneelle pariskunnalle.

Muutaman tunnin päästä Bennyn kuvia oli jo jaettu Facebookissa ja minä sain viestin, jossa Bennyn kerrottiin sopeutuneen tosi pian uuteen kotiin ja siellä odottaneeseen perheen toiseen koiraan. Ruokakin oli maistunut ja ulkoilu uuden kaverin kanssa oli sujunut hienosti. Olin todella iloinen, että sain mahdollisuuden olla osa tuota hyvin päättynyttä tapahtumasarjaa.

Kotona sitten odottikin kahden viikon karanteeni, jonka laskemisen aloitin kotiin tuloa seuranneesta päivästä eli tiistaista. Toki olin jo tulopäivänä asettanut itseni karanteeniin. Kaupassakäyntiin sain apua Riikalta, joka toi oveni taakse ison kassillisen ruokatarvikkeita, joita olin ostoslistaani kirjoittanut.

En osaa sanoa, muuttuuko karanteeni jossain vaiheessa vaikeaksi kestää, mutta ainakin pari ensimmäistä päivää ovat menneet tosi hyvin. Olen päättänyt tehdä kaikki asiat hidastellen. Tänään tosin tartuin heti toimeen, kun kuulin radiosta, että vuoden 2019 veroilmoituksen voisi tarkistaa netistä. Sillä samalla istumalla olin jo tehnyt tarvittavat korjaukset. Muuta korjattavaahan siellä ei ollutkaan kuin matkakuluvähennysten lisääminen. Onneksi olin säästänyt viime vuoden seinäkalenterin, josta saatoin helposti laskea työpäivieni määrän ja tehdä totuudenmukaisen ilmoituksen matkakuluistani. Taksivuoroni päättyivät aina yöllä, joten sain tehdä vähennykset oman auton käytön mukaan.

Muuten päivät ovat kuluneet Yle Areenasta Paratiisi-sarjaa katsellessa, radiota kuunnellessa, hallituksen korona-tiedotuksia seuratessa, pari kertaa lenkillä käydessä ja päivittäin myös tai chi -liikkeitä tehden. Osa liikkeistä on unohtunut, mutta teen sen verran kuin niitä milloinkin muistan. Aika monet liikkeistä ovat onneksi jääneet lähtemättömästi mieleen.

Ehkä hieman yllättäen myös puhelinmyyjät ovat aktivoituneet suuntaani. Ihan niin kuin olisivat tietävinään, että olen nyt sen verran haavoittuvassa tilassa, että nopeamman nettiyhteyden tai talousalan sanomalehden voisi saada minulle helpostikin kaupattua.

Matkalaukku on pakattu

Tässä kohtaa pakkaaminen oli vielä ihan alkutekijöissään. 

Enää yksi yö ja taas on lähdettävä täältä talvikodista kohti kotimaata. Enpä tänne tullessani melkein kolme kuukautta sitten osannut kuvitella pienessä mielessänikään, miten maailma tässä ajassa muuttuu. Senhän se on tehnyt nyt täydellisesti.

En ole enää monenakaan päivänä käynyt ulkona syömässä. Vaikka en koronatartuntaa kovin suurena todennäköisyytenä pidäkään, olen mieluummin vältellyt ihmisiä kuin ängennyt itseni paikkoihin, joissa jonkinlainen riski kuitenkin voisi olla olemassa. Sitä paitsi ennen lentoa on joka tapauksessa syytä pysyä terveenä, koska kentällä mitataan kuume. Kuinka kävisikään, jos olisi juuri nyt saanut flunssatartunnan, kun pitää päästä lennolle. Huonostihan siinä kävisi.

Olen siis viime päivien ja paljolti viikkojenkin aikana kokkaillut itse ruokani. Olen pitänyt jonkinlaista kotivaraa, josta on saanut aina jotain syötäväksi sopivaa. Kun pääsen Suomeen, luulen, etten ihan heti tee ainakaan Annan-perunoita mikrossa. Se on kyllä helppo ja maukas ruoka, mutta jos viikon sisällä tuota samaa ruokaa tekee kahdesti ja annokset ovat olleet niin suuret, että niistä on riittänyt syötävää kahdelle päivälle, se on jo vähän liikaa. Soijakastikkeella maustettu, paistettu tofukin on herkullista, mutta vähän aikaa sillekin sanon kyllä, että no no no.

Olen seurannut tiiviisti Suomen hallituksen tiedotuksia koronavirukseen liittyvistä toimista. Välillä on pitänyt laittaa kello soimaan, kun tärkeä tiedotustilaisuus on tullut täkäläistä aikaa yön tunteina. Ainut asia, joka minua on rassannut, on karanteeniin ulkomaanmatkan jälkeen joutuvia koskevat määräykset. Asialla on tuntunut olevan vähän liian monta kokkia. Välillä kaupassa käynti on sallittu, välillä ei. Ja sitten on taas sallittu. Kun viimein kuulin, että edes julkisella liikenteellä ei lentokentältä saa mennä kotiin, ymmärsin, että silloin ei kyllä kauppaankaan ole mitään asiaa.

Nyt odotan mielenkiinnolla, toteutuuko tänään kerrottu suunnitelma, että kentältä kotiin meneville järjestettäisiin kuljetus, ettei kenenkään tarvitsisi erehtyä astumaan junaan tai bussin kyytiin. Minullahan ei ilman sitä ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää taksia. Olen kyllä solidaarinen niille taksikuskeille, jotka edelleen jaksavat tehdä tuota hommaa, joten suhteellisen kalliin kyydin maksaminen ei näissä oloissa tuntuisi kohtuuttomalta.

Olen suhtautunut thaimaalaisten elämää rajoittaviin koronaohjeisiin vähän skeptisesti, mutta englannin kielistä netin televisiokanavaa seurattuani olen huomannut, että ohjeistus on melkolailla samanlainen kuin meillä Suomessakin. Kotona pysymisen ohje tosin sisältää myös alle viisivuotiaat lapset. Mutta samanlainen on esimerkiksi kehotus, että yli seitsemänkymppiset ja riskiryhmiin kuuluvat eivät liikkuisi kodin ulkopuolella.

Pari päivää sitten Thaimaassa julistettiin poikkeustila - tai hätätila, joksi sitä englannin kielellä kutsutaan. Ulkonaliikkumiskieltoa ei ainakaan täällä Chonburin alueella ole, mutta ilmeisesti öiseen aikaan poliisi valvoo tarkemmin, etteivät ihmiset kokoonnu suurina joukkoina. Poikkeuksellinen on myös 7-Elevenin 24/7-liikkeiden sulkeminen yön tunneiksi.

Korona vaikuttaa nyt kaikkeen elämään

Tämä Bangkokissa ottamani kuva symboloikoon sitä aikaa, kun
virus jo uhkasi meitä, mutta sen vaaraa ei monikaan käsittänyt. 

Olen vain rajallisesti pystynyt seuraamaan paikallista korona- eli Covid-19-tiedotusta. Tiedän, että sellaista on, mutta kun en osaa thai-kieltä, en osaa sanoa siitä juuta enkä jaata. Kovin tehokasta se ei ainakaan ole ollut, koska ihmiset eivät näytä käytännössä muuttaneen tapojaan muuten kuin käyttämällä yhä useammin kasvomaskeja. Tänään ajattelin viimein avata telkkarin, jotta olisin voinut sieltä näkemäni perusteella tehdä jonkinlaisen analyysin aiheen saamasta huomiosta. Harmikseni televisio ei auennut eikä kaukosäätimen pattereiden vaihtokaan auttanut asiaa.

Olen sopeutunut odottamaan maanantaista lentoani. Olen jotenkin päässyt panikoimisen yli, mutta sen verran halusin ottaa varman päälle, että menenkin hotelliin lähelle Suvarnabhumin lentokenttää jo lauantaina. Kun ei tiedä, jos vaikka keksisivät laittaa Pattayan tai Chonburin alueen eristykseen, niin kuin tekivät eräälle toiselle maakunnalle tai miksi näitä seutukuntia kutsuvatkaan.

Nyt noudatan mahdollisimman pitkälle ohjeita, jotka suomalaisviranomaiset ovat antaneet. Käsidesi ja käsien lähes hillitön peseminen ovat arkeani. Kotitaloyhtiön aulatiloihin ilmestyi jo jonkin aikaa sitten käsidesipullot, mutta tänään minulle heräsi epäily, että ovat alkaneet lantrata liuosta. Käsiini sitä hinkatessa huomasin, että väkevän alkoholin sijaan aine tuoksui aika miellyttävälle. Onneksi minulla on apteekista hankittua käsidesiä, joka ainakin hajusta päätellen on aitoa.

Vältän lähikontakteja, vaikka välillä kuljenkin kylillä. Tänään kävin omatoimipesulassa aiheuttamassa taas hämminkiä, kun hankkimani pesuaine jostain syystä vaahtoaa ylen määrin. Jouduin pesulan työntekijänaisen julmistelun kohteeksi. Tosin vähemmän kuin viimeksi, jolloin hän oli suoraan sanottuna vihainen. Ymmärsin sen hänen kehonkielestään ja äänenpainoistaan. Ikävää oli tietysti, että turvaväli unohtui asiaa puidessamme.

Samalla reissulla kävin tankkaamassa pyöräni. Käteismaksutapahtuma sujui suhteellisen hyvin, niin kuin vihannestorillakin, josta hain perunan, kaksi sipulia ja tomaatteja. Ostin siis vain yhden perunan, koska jääkaappiin oli jäänyt yksi. Thaimaassa myydään tosi suuria perunoita, joten kahdesta perunasta ja sipulista saan mikrossa kypsennettyä Annan perunoiksi kutsumani ruoan. Se riittää kahdeksi päiväksi, varsinkin, jos lisukkeena on tofua. Sitähän on.

Kotona ruokailu on siis osa virustorjunta strategiaani. Eilen keitin kattilallisen linssikeittoa, jota myös söin kaksi päivää. Herkuttelu vegaaniruokapaikassa on nyt taakse jäänyttä elämää. Sieltä tosin saisi myös take away -annoksia, jos omat kokkailut alkavat tympiä.

Olen ehkä vähän liiankin kanssa makaillut vain sohvalla. Se tuntuu nyt ihan luontevalta paikalta ottaa etäisyyttä ihmisiin. Tänään kyllä loikoilin myös asunnon edustalla aurinkotuolissa ja kuuntelin radiosta hallituksen uusia linjauksia taistelussa korona-virusta vastaan. Kuinkahan ahteelle elämä vielä meneekin, ennen kuin sota on voitettu?

Poikkeustilassakin elämä jatkuu

Maanantaina 16.3.2020 varmasti aika moni lopullisesti heräsi todellisuuteen, kun Suomen hallitus piti ensimmäisen tiedotustilaisuutensa toimenpiteistä, joilla koronaviruksen leviämistä yritetään estää. Olen seurannut pitkin viikkoa jatkunutta tiedottamista ja sopeuttanut soveltuvin osin omaa elämääni niihin. Thaimaan viranomaisten mahdollisesti jakama tiedotus ei ainakaan minulle ole tuonut mitään uutta tai jos olisi, en ole sitä ymmärtänyt tai en ole ollut sen tavoitettavissa.

Juuri muusta ei nyt oikein missään puhuta kuin koronasta. Ja jos puhutaan, se tuntuu melkein teeskentelyltä. Joten minäkin pysyttelen nyt samassa aiheessa.

Ostin eilen itselleni ensimmäisen kasvomaskin. Olin rannalla ja siellä rantapalveluja tarjoava yrittäjä soitti paikalle jonkun tuttunsa, jolla oli myytävänä mustia maskeja, jollaisen halusin. Totesin sen olevan lähinnä matkamuisto, kankaisen maskin tarjoamasta suojasta en uskalla sanoa mitään. Mutta ei hintakaan ollut paha, noin 1,80 euroa. Minulla oli jo kaksi paperista maskia, jotka sain ruotsalaiselta ystävältäni. Ne otan käyttöön, mikäli lennolla kotiin palatessa sellaista suositellaan. Ylipäätään minkäänlaisen kasvomaskin hankkiminen on täällä vaikeaa, kai niitäkin on apteekeista hamstrattu. Yhdessä apteekissa sanoivat, että käsidesit ovat loppuneet, kun henkilökunta osti kaikki. Toivon, että ymmärsin väärin. Selitys kyllä kuulosti lähes uskottavalta.

Olin alkuviikolla melko ahdistunut, kun en ensin saanut päätettyä, yritänkö päästä lähtemään Thaimaasta Suomeen ennen aikojaan. Finnairhan lupasi, että paluulipun voi aikaistaa ilmaiseksi. Halusin lähteä, mutta toisaalta en missään nimessä halunnut palata sellaiseen kotimaahan, jolta Suomi on muutamat viime päivät vaikuttanut. Lopulta kävin niin, että joko minun osaamattomuuttani tai Finnairin ruuhkasta johtuen en onnistunut pääsemään sivustolle, josta lennon ajankohdan olisi voinut muuttaa. Vellominen loppui siihen ja jonkinmoinen mielenrauha palasi korvieni väliin.

Jos Thaimaassa koronavirus ei ole näkynyt muuten kuin juuri noiden kasvomaskien käytön lisääntymisenä, nyt täälläkin on ilmeisesti tartuttu tositoimiin. Tyttö- ja muut baarit joutuivat sulkemaan ovensa pari päivää sitten. Ovet on vähän väärä ilmaus tässä kohtaa, sillä aika usein baarit ja ravintolatkin ovat tiloissa, joissa ei ole neljää ulkoseinää ulko-ovineen. Myös hierontapaikat vaadittiin suljettaviksi. Oma viimeaikainen vakipaikkanikin oli siirtänyt hierojien käyttämät tuolit jonnekin sisätiloihin, mutta ulko-ovi oli selkosen selällään. Itse kyllä olen karttanut jonkin aikaa hierojalle menoa jo pelkästään siksi, että niissä ollaan aika pienessä tilassa ja pahimmillaan ihan vieri vieressä. Monia tapahtumia on lisäksi peruttu, mutta ehkä vähän pitkin hampain.

Maahan saapumiselle asetetaan myös tiukat määräykset lääkärintodistuksesta ja matkavakuutuksesta, joka korvaisi mahdolliset sairaala- tai muut hoidot, jos kustannukset nousisivat korkeiksi. Maan rajoja ei kuitenkaan ole laitettu kiinni, mutta nuo maahan tulon ehdot hillitsevät varmasti aika tehokkaasti ainakin tavallisten matkailijoiden mielenkiintoa Thaimaata koskaan.

Muistutan lähes päivittäin itseäni, että nauti nyt joka hetkestä, jonka voit vielä viettää täällä. Siksi saatan esimerkiksi illan vähän viilennyttyä (ehkä noin 30 asteeseen) kävellä torille ostamaan dragon fruiteja, jos huomaan niiden loppuneen. Kyseiset hedelmät ovat ehdoton suosikkini täällä, vaikka niiden maku ei kummoinen olekaan.

Äsken kävin altaassa uimassa, kuten päivittäin teen ainakin pari kertaa. Nyt vähän hassuttelin ja puikkelehdin veden pinnalle pudonneita plumerian kukkia kierrellen. Sellainen hupihan ei koti-Suomessa onnistu. Tosin kesäiset uintiretket Nukarinkoskelle ovat hyvinkin vertailukelpoisia. Vain veden lämmössä Thaimaa voittaa kotimaan.

Tai chi -tunneilla olen käynyt entiseen tapaan, mutta tänään rannalle päästyäni kuulin, että poliisi oli käynyt antamassa uudet ohjeet. Liikuntaa voi edelleen harrastaa rannalla, mutta omaehtoisesti, ei ohjaajan opastuksella. Ja turvaväleistä pitää huolehtia, kuten on tehty ennenkin. Ei tosin sillä ajatuksella, että olisi pelätty toisilta liikkujilta tarttuvaa virusta.

Ehkä kyse on thaimaalaisesta epäloogisuudesta, kun joissain asioissa esimerkiksi tuo liian lähellä oleminen ei ole suotavaa ja jossain muualla sillä ei näytä olevan mitään väliä. Uusia tervehtimistapoja täällä ei kuitenkaan viruksen takia tarvitse keksiä. Thaimaalaisethan eivät koskaan kättele vaan tekevät jo pikkulapsista lähtien kauniin eleen yhteen laitettuine käsineen. Eleellä on joku nimikin, mutta kun olen totta puhuen vain tällainen turisti, en sitä tietenkään muista, vaikka olisin joskus kuullutkin.

Viruksen varjossa

Koronavirus on vähintään viime viikot varjostanut elämää täällä Thaimaassakin. Jos en lainkaan seuraisi kotimaan tiedotusvälineitä, somen keskusteluja (aika vähissä näissä Thaimaa-ryhmissä kylläkin) tai en saisi suoraan itselleni lähetettyjä päiväkohtaisia kuulumisia asioista, voisinkin olla aika tietämätön koko koronasta. Tuskin osaisin yhdistää jossain tien varrella näkyvää kuvitettua infotaulua asiaan, joka kirjaimellisesti on nyt laittanut maailman kirjat sekaisin.

Viime päivät olen jopa alkanut epäillä, etteivät thaimaalaisetkaan taida saada kovin kattavaa tietoa koronaviruksesta. Oletukseni saattaa olla väärä, sillä eilen kysyin pesulan punkkarirouvalta, miten asia mahtaa olla. Hyvällä englannilla, kasvoja suojaavan maskin takaa hän selitti minulle pitkät litaniat asiasta. Jossain vaiheessa jopa peräännyin hänestä muutaman askeleen, kun tuli puheeksi, että thaimaalaisia suositellaan olemaan kahden metrin päässä toisistaan. Käytännössähän sellaista ei missään tapahdu, mutta meille länsimaalaisille yleisempi tuttavien halailu ja poskisuudelmat eivät Thaimaassa viruksen jyllätessä ole ongelma. Sellaista kanssakäymistä ei thaikkujen kesken tapahdu.

Ei täällä kuitenkaan mitenkään laput silmillä eletä. Muun muassa koko valtakunnan suurin vuotuinen juhla, vastenmielinen Songkran eli suomalaisittain vesijuhla on monin paikoin kielletty. Vain temppeleissä on lupa harjoittaa perinteisiä Songkran-menoja. Joidenkin suomalaisten on tietysti aivan mahdoton uskoa, että näin voisi tapahtua. Mutta niitä kommentteja tulee pääasiassa vain niiltä, joille yhtä suuri katastrofi olisi, jos Walking Streetin tyttöbaarit suljettaisiin. Sellaisiakin huhuja täällä välillä liikkuu.

Käsidesejä tarjotaan suurempien ostoskeskusten oviaukoilla ja joissain paikoin myös mittaillaan asikkaiden lämpöjä. Itselleni yksi mittaus näytti lukemaa 37,2. Sitä en ainakaan itse tulkitse lieväksi lämmönnousuksi. Ennemminkin mittari harhautui nostamaan lukemaa hikisen otsani johdosta. Oman koticondoni sisäänkäynneillä on myös tarjolla käsidesiä. Pullot on liimattu jakkaroiden istuinosaan, jossa on myös paikalliseen tapaan tuima uhkaus 3000 bahtin sakosta, jos joku erehtyy tuhoamaan tuon virityksen.

Thaimaa on koronaviruksen suhteen vähän arvoitus. Virallisten tämän päivän tietojen mukaan sairastuneita olisi 70. Onhan se vähän, kun Suomessakin on jo yli 100. Epävirallisesti puhutaan luvusta, joka on päälle 1900. Huikea ero johtuu kai siitä, että nuo viralliset ovat niitä sairastuneita, jotka on testattu. Suuremman luvun takaa löytyvät lisäksi kaikki ne, joita ei ole testattu, mutta oireet ovat olleet sellaiset, että ne vaativat sairaalahoitoa.

Suomessa tehtiin eilen tiukkoja linjauksia viruksen leviämisen suhteen, Huomaan niiden koskevan myös minua: myöhemmin ilmoitetun tarkennuksen mukaan kaikkien ulkomailta tulevien suositellaan asettuvan kahden viikon vapaaehtoiseen karanteeniin. Nyt siis suositellaan, mutta mitä ehtiikään tapahtua ennen kuin kahden ja puolen viikon päästä palaan Suomeen?

Eipä kai tuo karanteeni olisi minulle mikään ongelma. Minähän tarkkaan asiaa pohdittuani päätin, etten jatka taksihommia. Olin lupautunut palaamaan auton rattiin, kun ensin vähän toivun aikaerosta. Eilen kuitenkin ilmoitin asiasta työnantajalleni, jolta sain hyvin ystävällisen ja ymmärtävän vastauksen. Toivotti tervetulleeksi, jos myöhemmin tulen toisiin aatoksiin. Ehkä joku kerta kirjoitan vähän enemmän syistä, jotka johtivat päätökseeni lopettaa. Nyt olen siis työtön eläkeläinen (sellaistahan ei virallisesti ole olemassakaan) ja päivittäin viihdytän itseäni yrittämällä keksiä tekemistä, josta saisi jonkinlaisia lisäansioita.

Ehkä tähän loppuun ihan itsellenikin myöhemmin muistin virkistämiseksi laitan asioita, joilla yritän välttyä mahdolliselta tartuntaetäisyydellä olevalta virukselta:

Käsien pesusta on tullut entistä tarkempi tapa, joka varmaan näkyy seuraavassa vesilaskussa. Käsidesiä olen ostanut kotiinkin, mutta toistaiseksi olen käyttänyt vain muualla tarjolla olevaa liuosta. Minulla on aina tapana pitää mukana kosteuspyyhkeitä, mutta niistä ei taida tässä puhdistamishommassa olla kauheasti apua, koska ne eivät sisällä alkoholia kuten käsidesit. No eipä kyllä saippuassakaan ole alkoholia. Naamaani yritän olla turhaan koskettelematta, mutta enkös vaan unohtanut asian, kun vajaa viikko sitten kävin kasvohoidossa. Annoin siis toisen ihmisen kosketella kasvojani!

Missään massatapahtumissa en ole käynyt, ellei toreilla kuljeskelua lueta sellaiseksi. Mutta lavataksilla olen muutaman kerran vaihtelun vuoksi ajanut Pattayalle. Välillä penkeillä on istunut lähietäisyydellä jos jonkinlaista köhijää. Hieronnassa kävin viimeksi Bangkokissa. Vielä tekisi mieli käydä, mutta ehkä jätän väliin. Tai chi -tunneilla käyn edelleen, mutta siellä onkin ihan välttämätöntä pitää kunnon välimatka toisiin voimistelijoihin.

Venematkoja ja vegaaniruokaa Bangkokissa

Reittiliikenteen vesibussikyyti oli halpaa huvia.

Nykyinen siviilisäätyni aiheuttaa tai antaa mahdollisuuden - miten vaan - tehdä asioita yksin. Aika monia asioita olen kyllä ennenkin tehnyt yksikseni. Thaimaassakin olen joskus ollut kuukauden päivät yksin, joten tämänkertaisessa yksinolossa omassa kodissa ei ole juuri mitään uutta. Tai on varmaan sen verran, että olen liikkunut kylillä paljon enemmän kuin koskaan ennen.

Tein myös ensimmäisen reissuni Bangkokiin ihan yksikseni. Menin Jomtienilta lentokenttäbussilla Suvarnabhumille ja sieltä Airlink-junalla Bangkokin keskustaan. Matkanahan tuo reissu ei ole pitkän pitkä. Kentälle taitaa olla täältä Jomtienilta noin 140 kilometriä.

Bangkokissa on tullut käytyä sen verran monta kertaa, että tiesin suunnilleen, miten julkinen liikenne toimii. Metron kyyti jäi kyllä edelleenkin testaamatta, sillä pidän enemmän skytrainillä liikkumisesta, koska silloin voi katsella myös maisemia. Maisemat tosin tarkoittavat lähinnä erikokoisia ja -tasoisia kerrostaloja. Mutta näin minä jossain kohdassa junan ikkunasta Lumpini Parkinkin, jossa yhtenä päivänä sitten vietin muutaman tunnin varaaneja ihmetellen.

Aiemmin Bangkokissa on tullut käveltyä melkoisia matkoja. Kerran ihan sattumalta päädyimme alueelle, jonna päätin joskus palata. Pidin sen ilmapiiristä, joka päiväsaikaan jostain syystä toi mieleeni Intian. Varasin hotellin tuohon kaupunginosaan, jolle löytyi nimikin sen kuuluisimman kadun mukaan, Khao San. En enää tunnistanut "Intiaa", mutta kieltämättä kaduilla käyskenteli ja kahviloissa istui aika paljon ilmiselvästi vanhoja hippejä.

En pettynyt valintaani, sillä pääsin hotellille yksinkertaisemmin ajamalla skytrainilla joen rantaan, jossa jäin pois Saphan Taksin -asemalla. Jokea pitkin kulkee monenlaisia aluksia, joista valitsin halvimman, noin 0,45 € maksavan public boatin, jonka oranssia linjaa pitkin pääsin Khao Sania lähimmälle laiturille nimeltä Phra Arthit (pier nro 13). Venematka kesti ihastuttavan kauan. Olisin voinut kulkea tuota väliä vaikka kuinka monta kertaa, kun hintakin oli niin edullinen.

Jokimatkalla näkee asioita, jotka minusta ovat kovin tyypillisiä Thaimaalle: rakennetaan vähän miten sattuu, usein mahtipontisesti, jos rahaa on ollut paljon käytettävissä ja vaatimattomiakin ulkotiloja koristellaan silmän iloa tuottavilla kasveilla. En tiedä miten paikalliset sen kokevat, kun joenkin varressa oli rinta rinnan köyhääkin köyhemmän näköisiä hökkeleitä ja vierellä varmasti ihan superrikkaiden asumuksia. Kokemisella tarkoitan, että mitä mahtaa köyhä ajatella jostain ökyrikkaasta naapuristaan ja päinvastoin. Ajan kanssa varmasti moni köyhä asuja on saanut väistyä varakkaamman väen uudisrakentamisen tieltä, mutta edelleen jokivarsi tarjosi paljon nähtävää köyhien kaupunkilaisten asuinoloihin.

Sopivan ruokapaikan löytäminen oli tämänkin matkan yksi tärkeimmistä sisällöistä. Tai vegaanille sopivia paikkoja löytyi helpostikin, kun älysin taas käyttää Happy Cow -sovellusta. Khao Sanin alueella päädyin jopa ravintoaan, jonka vegaaniselle ruokakurssille suunnittelin joskus ilmoittautuvani. Tuosta ravintolasta ja varsinkin vegaaniruoasta sekä monista matkailuun ja rescuekoiriin liittyvistä asioista olen lähes ahminut tietoa Reissausta ja ruokaa -nimisestä blogista. Suosittelen lukemaan, jos aihepiiri kiinnostaa.

Vegaanista ruokaa tarjoavia ravitsemusliikkeitä putkahteli Bangkokin-matkallani vähän sieltä sun täältä, kun käytin juuri tuota Happy Cow -sovellusta. Pari kertaa löysin itseni Veganerie-nimisen ketjun ravintoloista, joissa kahdesti tilasin varmaan ihanimman koskaan syömäni smoothien.

 

Mikä on yksineläjän perhe?

Kävelin tänään päivällä kotia kohti jalkahieronnasta. Matkan varrella huomasin yhden paremman sorttisen ravintolan haastavan asiakkaita havahtumaan ajatukseen, että ruoka maistuisi paremmalta perheen kanssa nautittuna. Jotenkin tuohon tapaan englanninkielinen mainos ravintolan terassilla väitti.

Niin, mikäs se yksineläjän perhe oikein on? Vai onko sellaista olemassakaan? Joskus olen kuullut väitettävän, että perhe on olemassa vasta sitten kun pariskunnalla on lapsi tai lapsia. Aika suppeaa. Itse ainakin ajattelen, että perheestä voidaan puhua ainakin silloin, kun kaksi ihmistä asuu saman katon alla. Jotkut voivat kenties vaikka asua eri osoitteissa, mutta ovat siihen malliin kuitenkin yhdessä, että heidät voidaan määritellä perheeksi. Onhan niitä avioparejakin, jotka haluavat vaalia yksityisyyttään niin pitkälle, että asuvat eri osoitteissa.

Kahden hengen perhe on pariskunta tai vanhempi ja lapsi. Mutta kyllä kai lapsuuden kodista pois muuttaneet nuoret sinkutkin vastaisivat, että isä, äiti ja sisarukset, jos heiltä jostain syystä kysyttäisiin omista perheenjäsenistään. Tai varmaan vähän riippuu kotoa muuton syistä vaikkapa, mitä vastaisivat.

Vilkaisin perheen määritelmää netistä ja huomasin, että ainakin Tilastokeskus kieltäytyy pitämästä perheenä esimerkiksi sisaruksia, jotka asuvat samassa taloudessa. Veikkaan, että itse pitäisivät itseään perheenä.

Minulla ei oman määritelmänikään mukaan ole perhettä, koska asun yksin. Enkä seurustelekaan siihen malliin, että elättelisin haavetta ydinperheestä. Silti laskisin perheeseeni kuuluviksi ainakin aikuiset lapset puolisoineen ja tietysti lapsenlapsen.

Viihdyn sen verran hyvin yksikseni, etten kovasti pahastu, vaikka joku Tilastokeskus tai Wikipedia julistaisi, että olen perheetön. En heidän määrittelemäänsä perhettä edes kaipaa. Mutta asia muuttuu ihan toisenlaiseksi, jos esitän itselleni kysymyksen, jonka joskus jostain luin. Se kuului kutakuinkin näin: Onko sinulla ketään, jolle olet kaikkein tärkein ihminen?

Siinä sitä onkin pohdittavaa ihan masennuksen partaalle saakka, jos yksinelävä perheetön ihminen tuollaista kysymystä alkaa tosissaan pohtia. Minun ainakin on pakko vastata tuohon, että ei koko tällä koronaviruksen saastuttamalla Telluksella ole (tietääkseni) ainuttakaan ihmistä, joka pitäisi minua itselleen niin tärkeänä, että olisin hänelle numero yksi. Vähän ahdistava, mutta toisaalta myös aika helpottava tosiasia.

Kissankehtoa, Juha Hurmetta, Donneria ja Linkolaa

Tämä kuva ei oikeastaan liity alla olevaan tekstiin. Kuva on jostain
kävelyreittini varrelle pysäköidyn auton kyljestä. Noita pääkallokuvia
en ole oikein koskaan osannut ymmärtää, vaikka tiedostan, että
minullakin on muutama vaatekappale, joissa on pääkalloja.

Kuuntelin tänään Ylen Susanna Vainiolan Kissankehdon uusinnan. Minähän olen reaaliaikaisten tai uusintoina tulevien radio-ohjelmien varassa, kun Yle Areena ei täällä toimi. Ei ainakaan niiden ohjelmien osalta, joita haluaisin katsoa tai kuunnella niin kuin muutkin Yle-veronsa maksavat. Thaimaan aikaan torstaiaamuinen Kissankehto on asia, joka menee Tai chi -tunnin edelle kerran viikossa eli torstai on eräänlainen vapaapäivä. Tosin tänään päivän ohjelmassa on lakanoiden vaihtoa ja ehkä vähän pyykinpesuakin.

Pidän tosi paljon Susanna Vainiolan tyylistä juontaa musiikilla höystettyä ohjelmaa. Susanna osaa myös usein ikään kuin osoittaa sormella asioita, joita on mukava jäädä miettimään tai joista itselle lähtee joku uusi polku. Tavallaan nytkin.

Tällä kertaa mieleen jäi maininta kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurmeesta, jonka Susanna Vainiola totesi sanoneen jossain yhteydessä, että "maailma on sellanen paikka, että täällä pitää uskaltaa olla". Se liikutti minua kovasti, sillä uskallusta jos mitä olen itselleni niin usein toivonut paljon enemmän kuin sitä yleensä on. Ei ehkä uskoisi, sillä luulen, että olen joissakin asioissa huomattavasti rohkeampi kuin vaikka jotkut ns. kanssasisareni. Tuon henkilörajauksen voi käsittää vaikka niin, että monet ikäiseni naisihmiset.

Juha Hurmeesta päädyin miettimään fanittamista. Susanna Vainiolan lisäksi voisin sanoa fanittavani Hurmetta, vaikka en hänen edesottamuksiaan mitenkään aktiivisesti seuraakaan. Mutta aina, jos jossain mainitaan Juha Hurme, valpastun. Juha Hurmeen Finlandia-palkitun Niemi-kirjan luin. Tosin välillä en millään jaksanut jatkaa ja sitten kun taas sen tein, olin aivan koukussa.

Ja nyt täytyy todeta osittain epätodeksi väittämäni, että Yle Areena ei toimi ainakaan täällä Suomesta katsottuna toisella puolella maapalloa. Onnistuin nimittäin juuri katsomaan Juha Hurmeesta tammikuussa esitetyn televisio-ohjelman, jossa hän lausui muun muassa tuon Susanna Vainiolan siteeraaman ajatuksen.

En kai ole kova fanittamaan, koska laskin sen kohteiden mahtuvan yhden käden sormiin. Jos tarkemmin miettisin, voisi niitä olla enemmänkin, mutta tähän Thaimaan aamuun saavat ne viisi riittää. Jörn Donneria en ole aina fanittanut, mutta vuosien varrella hänelle on käynyt niin kuin Juha Hurmeellekin, mielenkiintoni hänen tekemisiään ja sanomisiaan kohtaan on lisääntynyt. Silti, en ole lukenut kovin montaa Donnerin kirjaa, elokuvienkin katselun suhteen on vähän niin sun näin. Ehkä eniten olen lukenut hänestä julkaistuja haastatteluja. Donnerin kuolema ei ollut yllätys, vaikka toisaalta se tapahtuikin vähän odottamatta. Ehkä sijaintini täällä etäällä aiheutti sen, että mahdolliset mehevimmät Donner-muistelut menivät minulta harmillisesti sivu suun tai ainakin ohi silmien ja korvien.

Fanitan näköjään Susanna Vainiolan lisäksi vain vanhoja miehiä, vaikka Juha Hurme kyllä onkin minua muutaman vuoden nuorempi. Kolmas miespuolinen erityismielenkiintoni kohde on nimittäin Pentti Linkola. Linkolan muistelmat luin kai viime (tai edellisenä) talvena. Hyvä kun kirja on kirjoitettu, sillä se avasi aivan eri tavalla kuvaa tuosta kiistellystä hahmosta. Varsinkin kirjassa kuvailtu Linkolan pääruokavalio, kaurahiutaleet ja mustikat, teki minuun suuren vaikutuksen.

Oikeasti edellä kerrotuista henkilöistä ei pitäisi käyttää sanaa fanittaminen. Se kuuluu minun tapauksessani vain Ernos-yhtyeelle. Riikan kanssa liityimme nuorina tyttöinä Ernos-fanclubiin ja olimme siis jollain mittapuulla sen jäseniä. Mitään jäsenmaksua emme ainakaan kai maksaneet. Jostain muistojen aarrearkusta löysin kerran kirjeenkin, kutsun johonkin fanitapahtumaan Helsingissä. Kutsu oli edelleen kirjekuoressa, joka oli osoitettu antamaamme osoitteeseen, "viikonloppukommuuniin". Sitä en muista, oliko osoitteessa edes nimiämme, mutta hyvin tuli perille.

Aikako ei kulu?

Normaalisti auringon nousu ja lasku (kuvassa) riittävät tarkkuudeksi siitä,
mitä aikaa vuorokaudesta milloinkin eletään.

Kuuntelen netin kautta radiota, yleensä Yle Suomea. Suomen aamutunteina kanava on Yle Helsinki, ainakin arkisin. Radiota pitää kuunnelle reaaliaikaisesti, sillä Yle Areena ei salli ohjelmien kuuntelua jälkeenpäin ulkomailta. Taitaa nykyään tarkoittaa kaukomaita. Eurooppaanhan taisi tulla joku muutos tai on ainakin tulossa.

Tänään kuuntelin taas sitä ikiaikaista juontajan jorinaa siitä, miten päivä nyt taas on jo vähän pitempi kuin ehkä jokunen päivä sitten. Sitähän tässä nyt odotellaan, että pitenisi ja valoa olisi enemmän. Niin tekisin minäkin, jos oleilisin Suomessa. Mutta samalla tulin ajatelleeksi, miten paljon mietimmekään aikaa. Sen kulumista ja kuluttamista. Aikaa on joko liian vähän (työvuosina varsinkin) ja kun ei ole töitä tai ollaan toimettomana eläkkeellä, aika pitäisi jotenkin saada kulumaan. Useimmille meistä ei riitä, että antaisi sen ajan vaan olla, koska mehän emme sen kulumiseen voi vaikuttaa, onneksi.

Suomessa on vastenmielinen, ajankulumiseen liittyvä sanonta, jonka olen muutaman kerran kuullut miehen suusta: "Taas on yksi päivä lähempänä akan kuolemaa." En nyt lähde tuota sen kummemmin analysoimaan, mutta ehkä se kertoo sanojansa vähä-älyisyydestä ja sen huomiotta jättämisestä, että kuolema se jossain vaiheessa kolkuttaa sanojallekin.

Ajan pitäisi siis kulua, hitaammin tai nopeammin. On jotenkin surullista, kun aika usein kuulee jonkun alavireisesti toivovan, että aika kuluisi tai hän kertoo, millä konstin saa tämänkin päivän kulumaan. Aikaa pitää kuluttaa tavalla tai toisella. Ja kun on päästy iltaan ja on nukuttu yö, taas alkaa sama odotus ja ajan kuluttaminen.

Yritän itse olla toivomatta, että aika kuluisi nopeammin (oikeasti tietenkin pitäisi sanoa, että tuntuisi kuluvan). Myönnän, että välillä, kun on vaikka lähdettävä jonnekin, voi tuntua turhauttavalta, kun ei mielestään osaa tehdä muuta kuin odottaa. Eikä silloin oikein osaa vain olla. Haluaisin paremmin oppia olemaan tässä ja nyt. Välillä mietin ja suunnittelen kuitenkin kovasti tulevaisuutta, mutta yritän silti olla kiinni tässä hetkessä. Voi nimittäin olla kohtalokasta luottaa, että tulevaisuus vain tuo jotain tullessaan ja sen mukaan sitten eletään. Niin en ainakaan omalta kohdaltani halua asioiden menevän. Jos minulla on mahdollisuus valita, haluan tehdä niitä.

En ole koskaan aikaisemmin Thaimaassa ollessani laatinut itselleni aikatauluja. Ei ole ollut kalenterimerkintöjä. Ja jos onkin, kyseessä on ollut joku todella poikkeuksellinen tapahtuma. Esimerkiksi että olen ollut täällä joidenkin Suomen vaalien vaalitoimitsijana. Yleensä asiat on muistanut ilman kalenteriakin. Korkeintaan olen laittanut yöpöydälle lappuun muistutuksen, että "hae pyykit torstaina".

Nyt minulla on puhelimen kalenterissa paljonkin merkintöjä. Ensin tietysti olin merkinnyt Suomeen paluun ajankohdan, sitten ilmoittautumispäivän Immigrationiin. Ihan tärkeimmästä päästä ovat olleet myös Ylen Susanna Vainiolan musiikkiohjelmat tai niiden uusinta-ajankohdat. En halua luottaa vain omaan muistiini. Kun viimeksi luulin muistavani, erehdyin sopimaan öljyhieronnan juuri samaan kellonaikaan, jolloin Popradio tulee. Sen uusinnan voisin kyllä kuunnella, mutta kun se ja Tai chi ovat samaan aikaan, valitsen Tai chin. Onneksi nuo ohjelmat säilyvät nykyään vuoden Areenassa, josta voin ne Suomeen palattuani kuunnella. Tai chi ei ole kalenterissa. Se on vähän niin kuin aamupala, se kuuluu aamuihini ja sen tietää ilman kalenteriakin.

Keskiiviikoisin olen luultavasti ainakin jonkun aikaa Pattaya Suomi-Seuralla annostelemassa lohisoppaa, ellei vapaaehtoisvuoro sitten jossain kohtaa vaihdu lauantaiksi, jolloin tarjolla on hernesoppaa. Löytyy kalenterista. Niin kuin löytyy myös tiistaipäivien kohdalta naisten käsityökerho seuralla, tai mikä se nyt onkaan viralliselta nimeltään. Olen käynyt siellä jo useasti, vaikka vain yhdellä kerralla minulla on ollut ompelustyö tehtävänä.

Taksivuoroja tehdessäni viikonpäivät ovat joskus menneet sekaisin, pahastikin, Usein alkuviikosta saatan ajatella, että ollaan loppuviikossa ja päinvastoin. Oikea viikonpäivä pitää välillä tarkistaa puhelimen etusivulta. Thaimaassa viikonpäivillä ei ole suurta väliä. Täällä vain pankit ovat viikonloppuna kiinni, eivätkä välttämättä edes kaikki. Ainakin isoissa ostoskeskuksissa pankit saattavat olla auki joka päivä.

Koska kuljen kaksipyöräisellä moottoriajoneuvolla eli suomalaisittain sanottuna mopolla, viikonpäivät vaikuttavat hieman menemisiini. Varsinkin sunnuntaisin minusta näyttää, että liikennettä on enemmän, joten silloin en ainakaan ns. isolle kirkolle eli Pattayalle viitsi lähteä. Arkena iltapäivisin viiden aikaan on myös paljon liikennettä, kun varsinkin rakennuksilla työskentelevät päättelevät työpäiväänsä ja pakkautuvat heitä kyyditsevien kuorma-autojen lavoille. Menevät tietysti aamulla töihinkin, mutta siihen aikaan taidan juuri olla meren rannalla Tai chi tunnilla. Noita ajoittaisia ruuhka-aikoja ei aina pysty välttelemään. Silloin on vain mentävä sekaan.

Pääsääntöisesti kellonajalla Thaimaassa minulle ei ole kovin suurta merkitystä, paitsi tietysti nuo kalenterimerkinnät edellyttävät ajan seuraamista. Ihan tavaksi on tullut, että kun saavun Thaimaahan, jätän kellon pois ranteesta. Eipä tule turhaan vilkuiltua ja on siitä sekin hyöty, ettei hiljalleen ruskettuvaan ranteeseen jää valkoihoista rantua.

Raha ratkaisee

En luultavasti viihtyisi joka päivä aurinkovarjojen alla rannalla.
Näen kyllä myös rannalla loikoilun rahakysymyksenä. 

Rahan ajatteleminen on yksi lempiajanvietteistäni. Ei kuitenkaan siksi, että haaveilisin esimerkiksi lottovoitosta (en edes lottoa), sen sijaan ajattelen rahaa, koska olen lähes jatkuvasti huolissani siitä, miten saan sen riittämään. Ajattelen rahaa niin paljon, että kirjaan jokaisen tuloni ja menoni. Suomessa käytän puhelimeen lataamaani Penno-nimistä sovellusta. Täällä Thaimaassa käytän samaan tarkoitukseen pientä muistikirjaa. Pennossa pääsen suoraan seuraamaan, onko tuloja ollut menoihin nähden riittävästi. Thaimaassa täytyy vain luottaa siihen, että näin on.

Käytännössä Thaimaassa en ole reaaliaikaisten tulojeni varassa, sillä toin mukanani kahisevaa, jonka ajattelin riittävän lähes kolmen kuukauden aikaisiin kuluihin. Minulla on myös thaimaalainen pankkitili, jossa onneksi muistin olevan hieman vähemmän rahaa kuin siellä todellisuudessa on. Ero ei sentään ollut suuren suuri.

Tässä muutama päivä sitten huomasin, että joku toinen Thaimaan-kävijä on ilmeisesti miettinyt tulevaa matkaansa hieman samaan tapaan kuin itsekin. Hän kysyi jossain Facebook-ryhmässä ihmisten kokemuksia siitä, miten he varautuvat reissun rahatarpeisiin. Ymmärsin että tuo kysyjä, nainen, ei ollut suuren suurissa varoissa. Silti hän sai tietysti sieltä täältä typeriä kommentteja tyyliin "laitan visan vinkumaan".

Ajattelin kertoa kysyjälle omasta tavastani varustautua matkaa varten, mutta jätin lopulta vastaamatta. Facebookissa kun on niin helppo saada kylmää kyytiä, jos onnistuu herättämään jonkun näsäviisaan somekäyttäjän mielenkiinnon. Yritän nykyään miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kommentoin mitään.

Matkan ajankohtaan vaikuttivat muutamat minusta riippumattomat syyt, mutta kun se oli selvä, siinä vaiheessa etsin tammikuulta ensimmäisen lennon, jonka hinta oli kohtuullinen ja saman tein paluulennon kohdalla. Paluu ajoittui vajaan kolmen kuukauden päähän. Taisin maksaa lennot verkkopankin kautta, koska tilillä sattui olemaan riittävästi rahaa. Olin kai sitä sinne vähän yrittänyt säästelläkin etukäteen.

Melkein kolmen kuukauden elämiseen tarvittavaa rahasummaa päätin alkaa kerätä jo kesällä. Aina kun rahapussissa oli sopivasti ylimääräiseltä tuntuva viisi- tai kaksikymppinen, laitoin sen erilliseen pussukkaan. Taksihomman takia minulla pitää aina olla vaihtorahaa käytettävissä ja niitä seteleitä pyöritellessä oli lähes huomaamatta helppo laittaa sivuun käyttörahaa. Lisätöitä tehdessäni en onneksi sentään ole joutunut elämään ihan kädestä suuhun.

Ennen eläkkeelle jäämistä Thaimaan-matkaa varten tarvitsi vain käydä pankkiautomaatilla nostamassa sopiva summa rahaa. Sittemmin suhde rahaan on muuttunut ja sen riittämiseen on pitänyt keskittyä ihan eri tavalla.

Olen ollut Thaimaassa nyt vähän yli kuukauden. Laskin menoni ja huomasin, että rahaa on kulunut enemmän kuin olen kuvitellut. En edes ole shoppaillut enkä muutenkaan ole elänyt mielestäni yli varojen. Olen oikeasti nuukaillut kaikessa. Kun itse elän noin, pihistellen, en pysty käsittämään, miten toiset, ikäiseni naiset, joista suurin osa on myös eläkkeellä, pystyvät käymään jatkuvasti hierojalla, laitattavat kynsiään ja istuvat välillä hienoilla illallisilla.

Kerran olen tällä reissulla käynyt hierojalla, seuraavasta kerrasta vain haaveilen. Ja kun kerron, että esimerkiksi jalkahieronta maksaa Thaimaassa noin kuusi euroa ja vähän tippiä sen päälle, en ihmettele, jos joku pitää minua vähintään saitana.

Ennen matkaan lähtöä tein listan tavaroista, jotka pitää ottaa mukaan, ja asioista, jotka on hoidettava. Jonkinlaisena ohjeena itselleni kirjasin listaan myös lauseen: Jätä kotiin liiallinen nuukailu!!! Olisin ehkä totuuden nimissä voinut kirjoittaa sinne myös, että "Vähilläkin rahoilla voi viettää ihan mukavan Thaimaan-loman".

Tai chi - aamuvoimistelua

Meren ranta on upea paikka harjoittaa aamuliikuntaa.

Tulin tietämään jo vuosia sitten, että Pattayan Jomtienin rannalla on tarjolla jonkinlaista kiinalaista aamuvoimistelua ilmeisestikin joka päivä. Päätin, että joku kerta minäkin menen sinne. Sitä menoa pitikin sitten odotella vuosikaudet, mutta viime vuoden helmikuussa ajoin sinne ensimmäistä kertaa. Hankin vuonna 2016 omaan asuntoon muuttamisen jälkeen kevytmoottoripyörän (tai mopon niin kuin suomalaiset sanovat), ja se ilman muuta mahdollisti aamuvarhaisella tuonne noin neljän kilometrin päähän lähtemisen.

Tulin tällä kertaa Thaimaahan tammikuussa ja ainakin viikko meni paikalliseen aikaan totutellessa. Alussa en millään onnistunut heräämään auringon nousun aikoihin. Se nimittäin on ajankohta, jolloin pitää alkaa heräillä, jos aikoo ennättää tai chi -tunneille.

Tuota alkujaan kiinalaista taistelulajia, joka nykyään on ihan rauhanomaista, mutta tehokasta voimistelua, taidetaan kutsua myös taijiksi. Tai chi tai taiji, minulle se on tai chi. Jälkimmäisellä tavalla myös iäkäs opettajamme tuon lajin taisi kirjoittaa, kun joskus näin hänen pienen mainoslappusensa rantapuuhun kiinnitettynä. Lapussa luki silloin, että tunnit alkavat kello kahdeksalta, mutta pian opin ymmärtämään, että on syytä olla paikalla jo puoli kahdeksalta.

Jomtienin hiekkarannelle kokoontuu tänäkin vuonna paljon viime vuodelta tuttuja ihmisiä. On ulkomaisia turisteja, mutta myös thaimaalaisia. On miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Vähän enemmän on vanhempaa väkeä. Käyn tunneilla kuutena päivänä viikossa. Torstai on lepopäivä, jonka aamutunnin pyhitän suosikki radio-ohjelmani uusinnalle, jonka kuuntelua Yle Areena ei ulkomailla oleileville salli.

Tai chille aamuisin varatulla alueella ei ole yhtään rantatuolipaikkaa. Ohjaajamme pitää myös huolen, ettei kukaan omaa rantatuolia mukanaan raahaava tunge sekaan tunnin aikana. Yrittäjiä on aina silloin tällöin. Sen sijaan asiaan kuuluu, että seassa on muutama asunnoton, jotka jatkavat kaikessa rauhassa uniaan, vaikka meitä voimistelijoita on ympärillä useita kymmeniä. Tänäänkin, kun taas tulin vähän myöhässä, asetuin paikkaan, jossa yksi asunnottomista nukkui vajaan kahden metrin päässä ja toisella puolellani toinen ranta-alueen koirapennuista uneksi ties mistä.

Asunnottomia tuleekin tunneilla käydessä mietittyä monet kerrat. Tein sentään aika monta vuotta töitä asunnottomuuden parissa. On melkolailla eri asia olla asunnoton kylmässä pohjoisessa kuin Thaimaassa, jossa öisinkin lämpötila on normaalisti päälle 20 astetta. Myös suhtautuminen asunnottomiin on täällä erilainen. Suomessa ei varmastikaan siedettäisi sitä, että joku koditon makoilee paikassa, jossa me parempiosaiset aamuisin edistämme terveyttämme liikunnan avulla.

Susi, gekko ja lepakko

Sosiaalisessa mediassa on uutisoitu sudesta, joka olisi liikuskellut kotikunnassani Tuusulassa ja ainakin naapurikaupungissa, Keravalla. Olen pitkän Facebook-lakkoni aikana yrittänyt kehitellä taidon välttää aiheita, joista syntyy meuhkaamista. Eteläisessä Suomessa näköhavainnot mahdollisesta sudesta saavat takuuvarmasti aikaan juupas-eipäs-keskustelun, jota en välitä olla todistamassa. Pysyn siis erossa Tuusula-ryhmästä ja keskityn ihan kotoiseen aiheeseen, astiakaapissani vierailevaan gekkoon.

Eipä ole montaakaan päivää siitä, kun kerroin jollekin, etten ole vielä nähnyt yhtään gekkoa. En ulkona enkä sisällä. Tänään se siis näyttäytyi minulle, ja vaikka kohtaaminen ei ehkä kokemuksena ollut samanlainen kuin mahdollisen suden näkeminen, täytyy myöntää, että hieman hätkähdin. Siitäkin huolimatta, että muista liskoista poiketen pidän gekkoja jotenkin sympaattisina elukoina. Hyödyllisiäkin ne ovat, koska pistelevät poskeensa asunnossa lenteleviä hyttysiä ja muita pikkupistiäisiä.

Kaappia avatessani en heti tajunnut, että oveen "lehahtanut" olio oli gekko. Koska säikähdin, aivoni ehkä hakivat selityksen aikaisemmasta lepakkokokemuksesta. Olen muutamana iltana uintireissulla väistellyt lepakoita, jotka ovat saalistaneet allasalueen pinnalla lenteleviä hyönteisiä. En tiedä, onko väistelystä mitään hyötyä. Oikeasti olenkin ollut lähinnä sydän syrjälläni, koska en todellakaan halua lepakon törmäävän otsaani. Tai en toivo sellaisen edes hipaisevan minua.

Täällä Thaimaassa tuo eläinmaailma on hieman erilainen kuin Suomessa. Oma "sutemme" oli jokunen vuosi sitten krokotiili, jonka joku kalastaja oli kertonut nähneensä tuolla suhteellisen lähellä sijaitsevalla lammella. Lopulta krokotiili jopa saatiin kiinni, mutta kalastajan havainnon mukaan verkkoon pyydystetty kroko ei ollut sama jonka hän oli nähnyt. Se oli suurempi tai pienempi kuin kalastajan havaitsema. En enää muista, kummin päin asia uutisoitiin. Toisesta krokotiilista ei sitten enää kyllä kuulunut mitään. Ehkä se palasi vähin äänin sinne, mistä sitten oli tullutkaan.

Samoin ihan lähituntumassa oli vuosi pari sitten lähes kymmenmetrinen boa tai vastaava käärme. Thaimaalaiseen tapaan käärme ja krokotiili palautettiin luontoon, kauemmaksi ihmisasutuksesta. Veikkaan, että Tuusulassa mahdollisesti seikkailevalle sudelle on sen sijaan jo moneen kertaan esitetty tappotuomiota.

Apinoiden kanssa olen tällä reissulla päässyt (tai joutunut) tekemisiin. Osaan suhtautua niihin varauksella, sillä kerran Hua Hinissä apina varasti minulta juomapullon. Ennätin vain laittaa ostamani pullon kioskin pöydälle, kun jostain paikalle säntäsi joku minua vikkelämpi ja vei janojuomani mukanaan. Muutaman metrin päässä apina näytösluontoisesti iski hampaat muovipullon kylkeen ja ilmiselvästi nautiskellen tyhjensi pullon sisällön.

Olin pari viikkoa sitten suomalaisporukan mukana armeijan rannalla, jossa apinoiden määrä oli lisääntynyt ja ne olivat levittäytyneet jo rannalle saakka. Joku mukana olleista kertoi aiemmin nähneensä, miten apina oli napannut valvomatta jääneen laukun, jonka se oli raahannut korkealle puuhun. Sieluni silmin näin tarinaa kuunnellessani, miten apinan ravistelemasta laukusta tipahteli maahan rahapussia, kännykkää, avaimia ja mitä kaikkea muuta sitä naisen käsilaukku nyt yleensä pitääkään sisällään.

Blogikirjoittamisen konkari

Olen kirjoittanut satoja, ellen tuhansiakin blogeja. Nyt jo entisen mieheni kanssa kirjoitimme joka päivä blogin eli kumpikin kirjoitti joka toinen päivä. Tätä jatkui vuosikaudet. En enää pääse tarkistamaan blogien määrää, sillä huomasin, että minun tunnukseni Elämän tähden ry:n blogiin eivät enää toimineet. No, miksi olisivatkaan. Minähän päätin keväällä 2019, kun jouduin muuttamaan pois yhteisestä kodistamme, että yhteinen elämämme myös blogin osalta sai päättyä. Välillä huomasin kaipaavani kirjoittamista. Joten tässä ollaan.

Olen nyt ollut neljä viikkoa Thaimaassa. Yksin. Eilen sain vihdoin päätettyä, että alan taas kirjoittaa. Jonkinlaista päiväkirjaa olen kannettavalle tietokoneelle kirjoittanut keväästä lähtien, mutta siellä on asioita, joita en tänne aio tuoda. En aio retostella avioerolla enkä arvioillani sen syistä. Korkeintaan saatan joskus kommentoida, kun huomaan asioita, joiden kanssa en koskaan olisi uskonut joutuvani tekemisiin.

Oma arkeni on tämän blogin päämateriaali. Ketä se sitten kiinnostaakaan. Itseäni ainakin. Tiedän, että on joskus lähes ratkiriemukasta lueskella jälkikäteen omia kirjoituksiaan. Asiat ja eletty elämäkin unohtuvat niin helposti. Kun asioita on ruotinut blogissa, todennäköisesti siellä kerrottuna ne ovat lähempänä totuutta kuin muistikuvat. Olen aina ollut huono muistamaan asioita sanatarkasti. Helpommin muistan mielikuvat ja tuntemukset, joita tilanteet tai jonkun sanomiset ovat synnyttäneet.

Olen myös kirjoittanut useita hyödyllisiä blogeja. Kirjoitukseni thaimaalaisen ajokortin hankkimisesta taisi olla monet vuodet sen nyt osaltani edesmenneen blogin luetuin teksti.

Elämän varrella minua on monet kerrat harmittanut, etten nuorena kouluttautunut valokuvaajaksi. Työelämässä kyllä olen kuvannut paljonkin ja kuvia on julkaistu jos jonkinlaisissa lehdissä ja muissa julkaisuissa. Valokuvaajaa minusta ei enää tällä iällä tule, mutta jospa nyt innostuisin taas harrastamaan valokuvaamista ainakin sen verran, että julkaisisin edes yhden kohtuullisen kelvollisen kuvan jokaisessa julkaisemassani blogissa.

Blogin ulkoasu on vielä vähän arvoitus. Voi olla että joudun sitä vielä muokkaamaan, kunhan näen, miltä tämä ensimmäinen blogi julkaisemisen jälkeen näyttää.