Onko matkailu turhaa vai avartavaa?

Viimeistään viime kevät ja kuluva kesä ovat opettaneet, että moni asia on täysin turha. On turha omistaa suurta määrää vaatteita, kun kuitenkin käyttää vain pientä osaa niistä. Yksin elävä pärjäisi myös vain muutamalla ruoka-astialla. Syön kerran päivässä lämpimän aterian ja aina seuraavana päivänä tiskikaapissa on pestynä sama lautanen, jota edellisenä päivänä käytin. Olen aina pitänyt astioista, joten harmikseni niitä on kertynyt kaappeihin ihan liian kanssa. Enkä myöskään ole valmis luopumaan ainoastakaan astiastani.

Tänään mieleen tuli, että miksi pitäisi kaiken aikaa matkustella ja hakea uusia kokemuksia. Miksi en voisi elää niin kuin esivanhemmat aikoinaan? Mitä kauemmaksi historiassa menisin, sitä varmemmin voisin uskoa, että ihmiseni eivät juuri kotikyläänsä pitemmällä käyneet ikinä. Jos kirkko oli etäämmällä, sinne varmaan menivät, mutta heille oli varmasti täysin vieras ajatus lähteä muualle hankkimaan uusia kokemuksia. Samoilu metsässä marjojen, sienten ja ehkä riistan perässä riitti. Tiettävästi suvussani ei ole ollut tutkimusmatkailijoitakaan, joilla ehkä olisi ollut vimma päästä näkemään merten takaisia maailmoja. 

Itse olen matkustellut paljon tai ainakin jonkin verran. Onhan niiltä reissuilta jäänyt mieleen joitakin kohokohtia, mutta ovatko matkakokemukset tehneet elämästäni jotenkin merkityksellisemmän, vaikea sanoa. On tietysti hirveän mukava nähdä toisenlaisia maisemia ja elämää, joka ei ole ihan samanlaista kuin oma on. Matkailuautolla Eurooppaa ja sen naapurivaltioita kolutessa ainakin opin, että välillä voisi vaikka vähän pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään. Jos ihmettelemisen aihetta on. Parhaat kokemukset eivät välttämättä löydy kaasua painamalla ja ajettuja kilometrejä mittaamalla. Ehkä tuo ajatus oli jossain takaraivossa tallella, kun tänään päätin, että enpä lähdekään ajamaan sataa kilometriä jonnekin Porkkalaan vain nähdäkseni, miltä Suomi siellä päin näyttää. Ihan täällä nykyisellä kotikylällänikin on paikkoja, joista luultavasti en tiedä vielä mitään.

Joku tuossa "kotiseuturetkeilyssä" kuitenkin viehättää. Muistan lapsuudestakin reissuja, joille lähdettiin ihan vain siksi, että käydään katselemassa elämää oman kotikunnan ulkopuolella ja palataan muutaman tunnin päästä takaisin. En muista mahdollisia henkeviä keskusteluja, joita retket olisivat saaneet aikaan. Eikä ainakaan usein määränpäänä ollut edes minkäänlaista nähtävyyttä, jonka takia olisi lähdetty liikkeelle. Ehkä se omista ympyröistä hetkeksi pois lähteminen olikin se suurin kotiseuturetkeilyn anti.

Huomaan tietynlaisen ajatusteni ristiriitaisuuden, sillä olen suuri matkakertomusten ystävä. Olen lukenut - tai ahminut - kai useimmat Kyllikki Villan merimatkoja käsittelevät päiväkirjanomaiset muistelmat. Ja olen kuunnellut Emma Vepsän podcasteja hänen liftausreissuistaan. Valpastun, kun näen tai kuulen juttuja ihmisistä, jotka ovat kävelleet käsittämättömän pitkiä matkoja. Oma kokemukseni Seitsemän veljeksen vaellusreitistä Helsingistä Hyvinkäälle on vain kalpea varjo sen rinnalla, että joku kävelee Hangosta Utsjoelle tai halki Australian.

Vaikka matkailu ja liikkuminen ylipäätään on nykyään (jos koronan aiheuttamia rajoituksia ei ota huomioon) niin helppoa, pienikin poikkeama normaalista arjesta voi olla mielenkiintoinen kokemus. Vietin heinäkuussa yhden yön teltassa perikuntamme rakentamattomalla rantatontilla. Varsin vähäisten tämän kesän huippuhetkien joukossa yö teltassa kuului ihan kärkikastiin.

Peli on menetetty

Erkki Huttusen suunnitteleman Rajamäen kirkon
ovipielessä on reliefi, josta halutessaan voi löytää
aasinsillan alla olevaan aiheeseen koskettamisesta.

Radiossa paasaa kosketustutkija. Häntä kuunneltuani tunnen, ettei minulla enää taida olla mitään mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään. Hän kun toteaa, että ei ole vielä kovin huolestuttavaa, jos ei kukaan ole koskettanut päivään tai pariin. Mietin kuumeisesti, että milloin joku kosketti minua tai että itse olisin koskettanut toista ihmistä. Taisi olla yli neljä kuukautta sitten, kun kävin Thaimaassa hierojalla.

Tuohan ei tietenkään ole ihan totta. Kyllä minua on senkin jälkeen koskettanut joku. Tuo joku oli hammaslääkäri, joka vähän yli kuukausi sitten poisti minulta yhden hampaan. Mutta ehkä kosketustutkijakaan ei koskettamisella ja sen tärkeydellä tarkoita ihan tuonlaista asiaa.

Ja luultavasti joku liian lähelle kaupan kassajonossa tunkenutkin on ainakin hipaissut minua.

Onhan se ihan hienoa, että otetaan selvää, mikä merkitys on sillä, että tullaan fyysisesti kosketetuksi. Puhe koskettamisen oletetusta tai tutkitusta tarpeellisuudesta kuulostaa tosin yksineläjän korvissa aika julmalta. Ehkä asiaansa suu vaahdossa selittävä tutkijakin hoksaa tämän jossain vaiheessa. Tai kai hän sen oli jo keksinytkin, koska tarjosi koiran silittelyä vaihtoehdoksi niille, joilla ei luontaisesti ole tarjolla toista ihmistä, jota hipelöisi.

Kun nyt (tai milloin liekään) on tutkittu ja havaittu, että ihmisen pitää saada osakseen kosketuksia, seuraava vaihe lienee, että aletaan järjestää koskettamisen mahdollisuuksia niille, joille sitä ei ole muuten tarjolla. Koska kyse luultavasti on maksullisesta palvelusta (ellei peräti hoidosta), järjestelmä pitää jotenkin kytkeä Kelaan. Kela voisi korvata osan kustannuksista asiakkaalle tai vähävaraisille se kenties kustantaisi koko lystin.

Tässähän on tarjolla peräti innovaatio, joka kenties synnyttäisi uusia ammatteja ja työpaikkoja. Koulutustakin pitää järjestää tuleville koskettajille. Meitä kosketuksen puutteessa eläviä varmasti on pilvin pimein. Kunnon markkinointikampanja vain käyntiin ja ei aikaakaan, kun porukalla ihmettelemme, miten olemme pärjänneet ilman tätä palvelua, joka ilmiselvästi on ihan jokaiselle kansalaiselle kuuluva perusoikeus.

Säällä kuin säällä

Koiraa on ulkoilutettava, oli sää sitten minkälainen tahansa. Paukkupakkasilla tai kaatosateessa ulos lähtö ei ehkä koirankaan mielestä ole hirveän hauskaa, mutta jo koiran terveydenkin takia se on vain tehtävä. Niin kuin ihmisillä, koirallakin ulos meno saattaa olla pukeutumiskysymys. Tosin valtaosa koirista kai edelleenkin pärjää ihan oman karvapeitteensä varassa, vaikka eläinvaatetusbisnes muuta väittäisi.

Meneillään oleva helle ja siitä kirjoittelu sosiaalisessa mediassa sai aikaan myös tämän kirjoituksen, jonka lukijamäärästä minulla ei tosin ole suuria odotuksia. Kirjoitan tänne, koska laiskuuttani en viitsi lähteä etsimään sitä keskustelua, joka eilen osui silmiini Facebookissa. Sinne minä mielessäni tämän kommentoinnin kuitenkin ajattelin.

Keskustelu alkoi kuvasta, jonka vasta toisella katsomalla noteerasin koiran punottavaksi tassuksi. Siis kuva oli siitä tassun osasta, joka kävellessä ja juostessa osuu maata vasten. Varmaan sillä on joku oma nimikin olemassa. Polkuantura? Voin hyvin kuvitella, että koiralla, jonka tassusta on kyse, ei ole mukava olo. Tassu on varmasti lyhyesti sanottuna kivulias.

Kuva sai tietysti aikaan monenlaista keskustelua, josta erityisesti yksi jäi mieleen. Siinä kehotettiin tällaisella helteellä käyttämään lemmikkiä vain pikaisesti pissalla. Ja taidettiin vielä lisätä painottaen, että se riittää. Tuo kehotus jäi vaivaamaan.

Olen nyt itse koiran kanssa helteiden "armoilla" paikassa, jossa alueen luonnonmuodostelman ja muun asutuksen johdosta ainut mahdollisuus käydä ulkoilemassa on kävellä asfaltoitua tietä pitkin. Pitemmän lenkin kävelemme kaksi kertaa päivässä ja niin tein myös tänään aamulla. Sama toistuu joskus myöhemmin iltapäivällä.

Laulussa lauletaan, että asfaltti on kuuma. Sitä se onkin, jos aurinko pääsee porottamaan siihen tuntikausia varsinkin hellesäällä. Mutta aika harvassa taitavat olla ne paikat, jossa ei ole minkäänlaista varjoa tarjolla. Tänä tulevan ennätyshelteen aamuna vähän ennen kymmentä kokeilin kädellä varjopuolen asfalttia, joka oli mukavan vilpoinen. Paikassa, johon aurinko oli paistanut jo pitemmän aikaa, asfaltti oli lämmin, mutta ei kuuma.

Kun joku somessa antaa ohjeen käyttää koiraa vain pikaisella pissalla, hän antaa minusta vaarallisen ohjeen. Kuinkahan on se koiran kakkimisen laita? Kaikilla kun se ei onnistu ihan siihen kotiovelle. Ja ehkä joitain pieniä sylikoiria lukuun ottamatta koirat kaipaavat myös liikuntaa.

Kuten aloitin, koiraa on käytettävä ulkoilemassa säällä kuin säällä. Helle ei tee poikkeusta. On vain huolehdittava, että koiralla asiat ovat hyvin ja vettä on vaikka kesken lenkin tarjolla. Jos koira ei selvästikään halua jatkaa, palataan kotiin. Sopii toivoa, että koiranomistajilla olisikin enemmän oman koiran toiveiden lukutaitoa kuin sokeaa luottamusta somessa jaettuihin ohjeisiin.

Jos koiran tassut ovat palaneet helteen takia, koiran omistaja on taatusti tehnyt jotain väärin. Eikä varsinkaan ole yhtään ajatellut oman lemmikkinsä hyvinvointia. Onko tullut pyöräiltyä koira perässä läähättäen kilometritolkulla jossain peltoaukeiden keskellä? Vai onko jääty näpräilemään puhelinta paikkaan, jossa koira ei ole päässyt varjon puolelle ja on liian kuumassa seistyään polttanut tassunsa?

Joka tapauksessa kehotus jättää helteellä koiran lenkittäminen väliin on kuin korona aikana kehotus eristää vanhukset neljän seinän sisään: väärä.

Kasvismaksalaatikko

Lihattoman maksalaatikon niin kuin monet muutkin
uuniruoat teen Anna-mummulta perimääni teräspataan,
jonka muoto miellyttää minua kovasti.

Kun valitsin blogin nimeksi Vanhoilla eväillä uuteen alkuun, en niinkään ajatellut ruokaa, mutta nyt tuossa alla kuitenkin on ruokablogikirjoitus, jonka tein entisessä elämässäni. Haluan julkaista sen uudelleen tänne. Syötävät eväät ovat siis pysyneet ainakin osittain samanlaisina kuin ennenkin. 

Tuota blogia kirjoittaessani en vielä ollut täysin vegaani, mutta jo aika pitkälti silti noudatin kasvisruokavaliota, johon ei enää kuulunut mitään eläinperäistä. Maitotuotteet ja kananmunat jätin pois ruokavaliostani kaksi vuotta sitten.

Löysin tuon vuonna 2017 kirjoittamani blogin, kun etsin googlettamalla vahvistusta sille, että muistanko varmasti ainekset, joita tarvitaan kasvismaksalaatikkoon. Reseptiä en ole tuolloin julkaissut, mutta jostain syystä nyt en sitä kaivannutkaan. Se oli jo selvästi takaraivossani.

Näin olin kirjoittellut:

Kaikenlaiset lihaa tai kalaakin muistuttavat kasvisruoat ovat olleet viime aikoina kovin suosittuja. Nyhtisten ja härkisten myötä moni lihansyöjäkin on keventänyt ruokavaliotaan. Mutta myös kasvissyöjät ovat saaneet toivottua vaihtelua varsinkin mahdollisuuksiin turvata päivittäinen proteiinin saanti.

Seuraan nykyään paria vegaanien Facebook-sivustoa. Toinen, Sipsikaljavegaanit, jota enemmän lueskelen, on kai tarkoitettu palvelemaan vähän rennompaa keskustelua vegaaniruoasta. Välillä sieltä tulee poimittua vinkkejä, mutta todellisuudessa teen aika perinteisin keinoin ja tutuista aineista omia kasvisruokiani. Välillä ne ovat myös vegaanisia.

Olen varmaan jo parikymmentä vuotta sitten löytänyt reseptin, joka tunnetaan nimellä kasvismaksalaatikko. Kaivoin sen uudelleen käyttöön muutama vuosi sitten. Nykyäänhän ei tarvitse juuri muistaa, mistä jonkun ruokaohjeen on saanut, kun netistä ohjeet löytyvät vaivatta.

Kasvismaksalaatikon valmistamisesta löytyy useampiakin ohjeita. En koskaan luota siihen, että muistaisin ulkoa tarvittavat aineet ja niiden määrät. Ne pitää siis ensin etsiä. Poimin aina ohjeen, joka on joskus julkaistu jollain oikeutta eläimille foorumilla. Sielläkin ohjeen jakaja toteaa hauskasti, että häntä ei sitten tarvitse haukkua, jos ruoka ei onnistu. Hän kun ei edes itse ole kertomansa mukaan koskaan kokeillut reseptiä.

Puolukkahillo kuuluu ilman muuta
myös lihattoman maksalaatikon
kaveriksi lautaselle.

En noudata sivulla olevaa ohjetta orjallisesti. Välillä käytän riisiä, välillä rikottua ohraa. Ohjeessa ei ole rusinoita, mutta laitan niitä aina. Joskus jätän siirapin pois tai vaihdan soijamaidon kaurajuomaan. Kananmunaa ruokaan ei tarvita. Se korvataan soijajauholla. Toisinaan kuitenkin käytän luomumunia. Sipulia ja sitä sun tätä maustetta pitää myös pataan lisätä.

Vaikka kasvismaksalaatikko onkin herkkua, en ole erityisen innostunut siitä, että kasvisruoan pitäisi maistua ja näyttää liharuoalta. Siksi tuntuukin omituiselta, kun keskusteluissa välillä hehkutetaan, miten ihanan lihaisalta joku ruoka maistuu.

Huvittavimmassa aiheeseen liittyvässä kirjoituksessa joku parahti, että mikä se ruokaohje olikaan, jolla saa tehtyä tonnikalan makuista kasvisruokaa. En lukenut vastauksia, vaikka niitäkin taisi siinä vaiheessa olla tarjolla kymmenkunta.

Tänäänkin kotona

En ole varmaan koskaan kirjoittanut blogia, jossa olisi ollut
norsun kuva. Blogeja sentään tuli tehtailtua männä vuosina
eräskin kappale. Nyt on sekin puute korjattu, vaikka tekstissä
ei ole ainuttakaan mainintaa kyseisestä otuksesta. Muistan
tämän yksilön. Hän oli vapaa niin kuin nyt minäkin.

Enpä tiedä, seuraako tästä mitään hyvää. Alan pikkuhiljaa nimittäin erakoitua.

Olen ollut yksikseni maaliskuun lopusta lähtien. Ensin kaksi viikkoa Thaimaasta tulon jälkeen karanteenissa ja sen jälkeen melkein kuin karanteenissa. Jo ensimmäinen kaupassa käynti oli sen verran hyytävä tilanne, että seuraavia ihmisten ilmoille menoja olen vältellyt viimeiseen asti.

Olen lukenut useammankin kerran Eeva Kilven Naisen päiväkirjan. Siinä hän viettää kesää mökillään ja yrittää venyttää aina vähän pitemmälle päivää, jolloin on pakko lähteä kauppaan. Ihan samaan en pysty kuin Kilpi, jolla suunnilleen saattoi kaapissa olla enää teetä ja korppuja, mutta silti kauppareissun pystyi vielä siirtämään seuraavaan päivään. Mutta tunnistan sen hyvän mielen, kun huomaa olevansa sen verran vahva, ettei todellakaan ihan helposti tarvitse hötkyillä kauppaan menon kanssa. Sille taidolle on varmasti käyttöä vielä koronan jälkeenkin, milloin se sitten lieneekään.

Koiran kanssa olen tietysti kulkenut ulkona päivittäin monta kertaa. Se tuli luokseni kuukausi sitten ja joskus reilu viikko Uudenmaan rajojen aukeamisen jälkeen tulin sen kanssa Keski-Suomeen järven rannalle. Kevään tuntua täällä ei ole oikein vieläkään. Vasta nyt puissa alkaa näkyä pienen pieniä silmuja sen merkkinä, että jossain vaiheessa täälläkin alkaa vihertää. Ihmisiä näkee silloin tällöin. Yleensä ovat lähinaapureita, jotka myös ulkoiluttavat koiriaan. Lähinaapuri voi asua esimerkiksi puolen kilometrin päässä.

Ikkunasta katselu (sää on ollut usein kaunis mutta kylmä), koiran kanssa ulkoilu, radion kuuntelu ja ruoanlaitto ovat olleet päivittäisiä puuhiani, johon en tosiaankaan ole kaivannut seuraa. Sosiaalisessa mediassa olen joko tarpeen mukaan tai välillä vain huvin vuoksi. Nyt olen myös päässyt ensimmäistä kertaa tänä vuonna saunaan ja pulahtamaan hyiseen veteen. Thaimaassa ei tullut käytyä saunassa, vaikka ihan kelvollisia saunoja uima-altaineen sieltä löytyy useitakin.

Jostain syystä ne ehkä turhaan aliarvioidut kissa- ja koiravideot ovat alkaneet kiinnostaa ja naurattaa. Uusin suosikkisarjani elokuvarintamalla on Mies ja alaston ase jostain 1980-luvulta. Huomaan, että minulla on ollut vuosien nauruvaje, jota nyt olen päässyt kenenkään (koiraa ei lasketa) kuulematta täydentämään.

Aamutelevisiota olen alkanut katsella viime viikosta alkaen. Edellisistä kerroista onkin varmaan jo yli 20 vuotta. Toin mukanani pari kirjaa, joista toisen luin loppuun. Toisessakaan ei ole enää kovin montaa sivua lukematta. En siis ole lukenut erityisen ahkerasti, mutta varmaan enemmän kuin viime vuosina.

Ehkä tuohon erakoitumiseen viittaa eniten se, että olen entistä enemmän alkanut kehitellä mielessäni tarinoita. Harvemmin ne kuitenkaan ovat fiktioita. Mieleen tulee mahdollisia tilanteita, joiden yhteydessä pitäisi puhua jonkun kanssa. Käyn ajatuksissani keskustelua, jossa sanon sanottavani toiselle ihmiselle. Aina sanottava ei ole painokelpoista, sillä kuviteltu mutta todellinen keskustelukumppani luultavasti saisi minut vihastumaan. Puhun itsekseni tai ainakin koiralle, joka yrittää kovasti ymmärtää, jos sille päälle sattuu.

Olen minä kyllä oikeastikin puhunut ihmisten kanssa. Puhelimen välityksellähän se toimii ja tapahtuu nykyisin jopa ehkä vähän useammin kuin ennen koronaa. Olen soitellut ja minulle on soitettu. Poikani perheenkin tapasin. Kävimme yhdessä kävelemässä Laukaan satamassa ja juomassa kahvit ulkosalla. En siis ehkä ihan vielä kuulu niihin koronaeristyksen vuoksi menetettyihin kansalaisiin.

Mennyttä ja tulevaa

Tässä liikkuvassa kodissa on tullut asuttua useammankin kerran.
Ja useammassa eri paikassa pitkiäkin aikoja.

Merkkipäivät ovat hetkiä, jolloin on luontevaa miettiä mennyttä elämää ja ehkä myös uhrata jokunen hetki tulevaisuuden visioinnille. Useinhan tulevaisuus vain tulee sellaisena kuin on tullakseen. Ihan joka asiassa se ei kysele meidän mielipidettämme. Moniin asioihin tietysti voi ja täytyykin itse vaikuttaa.

Minulla on parin päivän päästä eräänlainen merkkipäivä. Silloin lähdin pois käskettynä kodista, jossa luulin asuvani hamaan tulevaisuuteen. Ihan tarkalleen siis tasan vuosi sitten en osannut kuvitellakaan, että elämäni muuttuisi kertaheitolla. Niin siinä vain kävi. Lähtö ei tullut tuosta kuvan matkailuautosta, mutta paikka oli sama: 8,5 hehtaarin tila joen ja lampien rannalla.

Loppujen lopuksi en ole enää kovin katkera asioista, jotka tapahtuivat. Tulipahan viimeinkin tilaisuus ottaa oma elämä haltuun, sen mitä sen nyt ihminen voi ottaa.

Juuri tänään on toisenlainenkin merkkipäivä: ulkomailta tulon jälkeen pakollinen 14 vuorokauden karanteeni päättyy tänään.

Sallitulla kävelylenkillä ollessani mietin tuohon ensin mainittuun merkkipäivään havahduttuani, että kuinkahan monessa paikassa olen elämäni aikana asunut. Kotiin päästyäni otin sormet avuksi ja pääsin lukuun 18. Se ei kai loppujen lopuksi ole kovin paljon. Vaikka ennen vanhaan ihmisten ajateltiin pysyttelevän sitkeästi lähes samoilla sijoillaan, muistan miten Anna-mummuni kertoi hänen lapsuudenperheensä muuttaneen asuntoa lähes vuosittain. Varmaan hänenkin lopullinen saldonsa olisi lähennellyt kahtakymmentä, vaikka mummu melkein kaikki aikuisvuotensa asuikin samassa, vaarin kanssa rakennetussa talossa.

Viime yön unet jäivät lyhyiksi, kun selailin nettiä miettien, että ehkä minun on tehtävä joku päätös, ratkaisu tulevaisuuteni suhteen. Olen täysin tietoinen, että rahani eivät riitä loputtomiin ylläpitämään lomapaikaksi muuttunutta Laukaan-kotia ja tätä kotikuntani tarjoamaa asuntoa, joka todennäköisesti on kunnan halvin vuokra-asunto.

Kun alkuvuodesta päätin jättää taksihommat, ajattelin. että keksin Thaimaasta Suomeen palattuani tilalle jonkun muun tulolähteen. Jotain ajatuksia onkin ollut, mutta en ole ihan varma, haluanko enää sitoutua ainakaan mihinkään säännölliseen työhön. Jos ja kun näin on, ainoaksi vaihtoehdoksi jää menojen karsiminen. Vain asumismenot ovat ne, joista on mahdollista karsia. Olen pian leipäjonossa, jos en sitä tee.

Tuusulan vuokra-asunnosta luopuminen helpottaisi tietysti elämääni, mutta en voi enää palata asumaan virallisesti Laukaaseen, sillä kunta on päättänyt estää vakituisen asumisen yhtiössämme. Niitä, jotka sinne ovat itsensä ja osoitteensa siirtäneet, on uhattu tuntuvalla sakolla. Vapaa-ajan asunnoksi tarkoitettu, järven rannalla sijaitsevaa paritalon puolikasta ei ole kokemukseni mukaan ihan helppo myydäkään eikä vuokrata, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää virallinen asuminen jossain muualla.

Muutenhan olisi aika ihanteellinen ajatus, että asuisin talvet Thaimaassa ja kesät Laukaassa. Tai ei siinä tietysti mitään ihailtavaa ole. Olen mielestäni hävettävän etuoikeutettu, kun voin vähillä rahoillakin pyörittää tällaista asuntorallia. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta edes siihen ainokaiseenkaan kotiin.

Eilen koin ahaa-elämyksen, kun ymmärsin, että minähän olen vapaa ihminen muuttamaan vieläkin halvemman vuokra-asunnon perässä ihan minne haluan. Ottaen nyt tietysti huomioon sen, että Uudenmaan raja on ainakin vielä toistaiseksi kiinni. Mutta ei tämä ajatus mihinkään karkaa, vaikka toteuttamisen aika olisi joskus myöhemmin. Ympäri maata on yllättävän paljon todella halpoja, vapaita vuokra-asuntoja, kunhan vain löytää sen kunnan tai kaupungin, johon mielestään voisi pysähtyä asumaan.

Koiran lentokummina ja kotiin karanteeniin

Kotiuduin koiran kanssa. Benny-koira lähti
uuteen kotiin, minä omaani.

Kotiinpaluu Thaimaasta sujui niin kuin viime päivinä kaikilla muillakin lentäen ulkomailta Suomeen palanneilla: kentällä piti täyttää kaavake, jossa oli arvioitava omaa terveydentilaa, ja sama tavallaan toistui, kun suojavaatteisiin pukeutuneet terveydenhoidon ammattilaiset kyselivät tulijoiden terveystietoja. Osa takuuvarmasti valehteli esimerkiksi yskästään. Kovaakin köhintää kuului lentokoneesta pois kävellessä, mutta haastatteluhetkellä kaikki tietysti olivat hyvinkin hyväkuntoisia. Kotiinpääsyn sijaan vaihtoehtona olisi ollut karanteeni jossain muualla. Eihän se tietysti ketään houkuttanut.

Normaalitapauksessa olisin palannut kotiin junalla, mutta nyt julkisen liikenteen käyttö oli kielletty. Tarjolla oli taksikyyti kotiin valtion kustannuksella. Veronmaksajien rahoilla siis. Olin siitä kyllä tosi hyvilläni.

Mutta ennen kuin olin päässyt taksijonossa siihen kohtaan, jossa Lähitaksin kuljettaja huuteli sukunimeäni, minulle oli tapahtunut jotain ihan uutta. Olin saapunut maahan koiran lentokummina. Ehkä pari kuukautta aikaisemmin ruotsalainen, Thaimaassa asuva ystäväni välitti Facebookissa kyselyn, löytyisikö henkilöä, joka voisi viedä mukanaan Suomesta kodin saaneen rescue-koiran. Muutaman päivän asiaa mietittyäni ilmoittauduin. Ja niin parivuotiaan Benny-koiran ja minun tiet kohtasivat.

Lyhyen kaavan mukaan kerrottuna kävin ensin monet keskustelut tulevasta tehtävästä, lopulta tapasin Bangkokin kentällä kuljetuslaatikossa olleen Bennyn ja sain haltuuni kaikki paperit, jotka Suomen viranomaiset vaativat maahan tuotavalta lemmikiltä. Teimme bisnesluokan tiskillä lähtöselvityksen koiralle ja minulle. Sen jälkeen tiemme erosivat ja seuraavan kerran tapasimme Helsinki-Vantaalla matkalaukkujen liukuhihnojen luona. Vein koiran Rajavartioston tarkastettavaksi, esittelin monenlaiset todistukset ja koiran passin, könysin kuljetuslaatikkoon, jotta Bennylle laitettu siru saatiin tarkistettua ja kun kaikki oli kunnossa, vein koiran sitä kovasti odottaneelle pariskunnalle.

Muutaman tunnin päästä Bennyn kuvia oli jo jaettu Facebookissa ja minä sain viestin, jossa Bennyn kerrottiin sopeutuneen tosi pian uuteen kotiin ja siellä odottaneeseen perheen toiseen koiraan. Ruokakin oli maistunut ja ulkoilu uuden kaverin kanssa oli sujunut hienosti. Olin todella iloinen, että sain mahdollisuuden olla osa tuota hyvin päättynyttä tapahtumasarjaa.

Kotona sitten odottikin kahden viikon karanteeni, jonka laskemisen aloitin kotiin tuloa seuranneesta päivästä eli tiistaista. Toki olin jo tulopäivänä asettanut itseni karanteeniin. Kaupassakäyntiin sain apua Riikalta, joka toi oveni taakse ison kassillisen ruokatarvikkeita, joita olin ostoslistaani kirjoittanut.

En osaa sanoa, muuttuuko karanteeni jossain vaiheessa vaikeaksi kestää, mutta ainakin pari ensimmäistä päivää ovat menneet tosi hyvin. Olen päättänyt tehdä kaikki asiat hidastellen. Tänään tosin tartuin heti toimeen, kun kuulin radiosta, että vuoden 2019 veroilmoituksen voisi tarkistaa netistä. Sillä samalla istumalla olin jo tehnyt tarvittavat korjaukset. Muuta korjattavaahan siellä ei ollutkaan kuin matkakuluvähennysten lisääminen. Onneksi olin säästänyt viime vuoden seinäkalenterin, josta saatoin helposti laskea työpäivieni määrän ja tehdä totuudenmukaisen ilmoituksen matkakuluistani. Taksivuoroni päättyivät aina yöllä, joten sain tehdä vähennykset oman auton käytön mukaan.

Muuten päivät ovat kuluneet Yle Areenasta Paratiisi-sarjaa katsellessa, radiota kuunnellessa, hallituksen korona-tiedotuksia seuratessa, pari kertaa lenkillä käydessä ja päivittäin myös tai chi -liikkeitä tehden. Osa liikkeistä on unohtunut, mutta teen sen verran kuin niitä milloinkin muistan. Aika monet liikkeistä ovat onneksi jääneet lähtemättömästi mieleen.

Ehkä hieman yllättäen myös puhelinmyyjät ovat aktivoituneet suuntaani. Ihan niin kuin olisivat tietävinään, että olen nyt sen verran haavoittuvassa tilassa, että nopeamman nettiyhteyden tai talousalan sanomalehden voisi saada minulle helpostikin kaupattua.