Mikä on yksineläjän perhe?

Kävelin tänään päivällä kotia kohti jalkahieronnasta. Matkan varrella huomasin yhden paremman sorttisen ravintolan haastavan asiakkaita havahtumaan ajatukseen, että ruoka maistuisi paremmalta perheen kanssa nautittuna. Jotenkin tuohon tapaan englanninkielinen mainos ravintolan terassilla väitti.

Niin, mikäs se yksineläjän perhe oikein on? Vai onko sellaista olemassakaan? Joskus olen kuullut väitettävän, että perhe on olemassa vasta sitten kun pariskunnalla on lapsi tai lapsia. Aika suppeaa. Itse ainakin ajattelen, että perheestä voidaan puhua ainakin silloin, kun kaksi ihmistä asuu saman katon alla. Jotkut voivat kenties vaikka asua eri osoitteissa, mutta ovat siihen malliin kuitenkin yhdessä, että heidät voidaan määritellä perheeksi. Onhan niitä avioparejakin, jotka haluavat vaalia yksityisyyttään niin pitkälle, että asuvat eri osoitteissa.

Kahden hengen perhe on pariskunta tai vanhempi ja lapsi. Mutta kyllä kai lapsuuden kodista pois muuttaneet nuoret sinkutkin vastaisivat, että isä, äiti ja sisarukset, jos heiltä jostain syystä kysyttäisiin omista perheenjäsenistään. Tai varmaan vähän riippuu kotoa muuton syistä vaikkapa, mitä vastaisivat.

Vilkaisin perheen määritelmää netistä ja huomasin, että ainakin Tilastokeskus kieltäytyy pitämästä perheenä esimerkiksi sisaruksia, jotka asuvat samassa taloudessa. Veikkaan, että itse pitäisivät itseään perheenä.

Minulla ei oman määritelmänikään mukaan ole perhettä, koska asun yksin. Enkä seurustelekaan siihen malliin, että elättelisin haavetta ydinperheestä. Silti laskisin perheeseeni kuuluviksi ainakin aikuiset lapset puolisoineen ja tietysti lapsenlapsen.

Viihdyn sen verran hyvin yksikseni, etten kovasti pahastu, vaikka joku Tilastokeskus tai Wikipedia julistaisi, että olen perheetön. En heidän määrittelemäänsä perhettä edes kaipaa. Mutta asia muuttuu ihan toisenlaiseksi, jos esitän itselleni kysymyksen, jonka joskus jostain luin. Se kuului kutakuinkin näin: Onko sinulla ketään, jolle olet kaikkein tärkein ihminen?

Siinä sitä onkin pohdittavaa ihan masennuksen partaalle saakka, jos yksinelävä perheetön ihminen tuollaista kysymystä alkaa tosissaan pohtia. Minun ainakin on pakko vastata tuohon, että ei koko tällä koronaviruksen saastuttamalla Telluksella ole (tietääkseni) ainuttakaan ihmistä, joka pitäisi minua itselleen niin tärkeänä, että olisin hänelle numero yksi. Vähän ahdistava, mutta toisaalta myös aika helpottava tosiasia.

Kissankehtoa, Juha Hurmetta, Donneria ja Linkolaa

Tämä kuva ei oikeastaan liity alla olevaan tekstiin. Kuva on jostain
kävelyreittini varrelle pysäköidyn auton kyljestä. Noita pääkallokuvia
en ole oikein koskaan osannut ymmärtää, vaikka tiedostan, että
minullakin on muutama vaatekappale, joissa on pääkalloja.

Kuuntelin tänään Ylen Susanna Vainiolan Kissankehdon uusinnan. Minähän olen reaaliaikaisten tai uusintoina tulevien radio-ohjelmien varassa, kun Yle Areena ei täällä toimi. Ei ainakaan niiden ohjelmien osalta, joita haluaisin katsoa tai kuunnella niin kuin muutkin Yle-veronsa maksavat. Thaimaan aikaan torstaiaamuinen Kissankehto on asia, joka menee Tai chi -tunnin edelle kerran viikossa eli torstai on eräänlainen vapaapäivä. Tosin tänään päivän ohjelmassa on lakanoiden vaihtoa ja ehkä vähän pyykinpesuakin.

Pidän tosi paljon Susanna Vainiolan tyylistä juontaa musiikilla höystettyä ohjelmaa. Susanna osaa myös usein ikään kuin osoittaa sormella asioita, joita on mukava jäädä miettimään tai joista itselle lähtee joku uusi polku. Tavallaan nytkin.

Tällä kertaa mieleen jäi maininta kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurmeesta, jonka Susanna Vainiola totesi sanoneen jossain yhteydessä, että "maailma on sellanen paikka, että täällä pitää uskaltaa olla". Se liikutti minua kovasti, sillä uskallusta jos mitä olen itselleni niin usein toivonut paljon enemmän kuin sitä yleensä on. Ei ehkä uskoisi, sillä luulen, että olen joissakin asioissa huomattavasti rohkeampi kuin vaikka jotkut ns. kanssasisareni. Tuon henkilörajauksen voi käsittää vaikka niin, että monet ikäiseni naisihmiset.

Juha Hurmeesta päädyin miettimään fanittamista. Susanna Vainiolan lisäksi voisin sanoa fanittavani Hurmetta, vaikka en hänen edesottamuksiaan mitenkään aktiivisesti seuraakaan. Mutta aina, jos jossain mainitaan Juha Hurme, valpastun. Juha Hurmeen Finlandia-palkitun Niemi-kirjan luin. Tosin välillä en millään jaksanut jatkaa ja sitten kun taas sen tein, olin aivan koukussa.

Ja nyt täytyy todeta osittain epätodeksi väittämäni, että Yle Areena ei toimi ainakaan täällä Suomesta katsottuna toisella puolella maapalloa. Onnistuin nimittäin juuri katsomaan Juha Hurmeesta tammikuussa esitetyn televisio-ohjelman, jossa hän lausui muun muassa tuon Susanna Vainiolan siteeraaman ajatuksen.

En kai ole kova fanittamaan, koska laskin sen kohteiden mahtuvan yhden käden sormiin. Jos tarkemmin miettisin, voisi niitä olla enemmänkin, mutta tähän Thaimaan aamuun saavat ne viisi riittää. Jörn Donneria en ole aina fanittanut, mutta vuosien varrella hänelle on käynyt niin kuin Juha Hurmeellekin, mielenkiintoni hänen tekemisiään ja sanomisiaan kohtaan on lisääntynyt. Silti, en ole lukenut kovin montaa Donnerin kirjaa, elokuvienkin katselun suhteen on vähän niin sun näin. Ehkä eniten olen lukenut hänestä julkaistuja haastatteluja. Donnerin kuolema ei ollut yllätys, vaikka toisaalta se tapahtuikin vähän odottamatta. Ehkä sijaintini täällä etäällä aiheutti sen, että mahdolliset mehevimmät Donner-muistelut menivät minulta harmillisesti sivu suun tai ainakin ohi silmien ja korvien.

Fanitan näköjään Susanna Vainiolan lisäksi vain vanhoja miehiä, vaikka Juha Hurme kyllä onkin minua muutaman vuoden nuorempi. Kolmas miespuolinen erityismielenkiintoni kohde on nimittäin Pentti Linkola. Linkolan muistelmat luin kai viime (tai edellisenä) talvena. Hyvä kun kirja on kirjoitettu, sillä se avasi aivan eri tavalla kuvaa tuosta kiistellystä hahmosta. Varsinkin kirjassa kuvailtu Linkolan pääruokavalio, kaurahiutaleet ja mustikat, teki minuun suuren vaikutuksen.

Oikeasti edellä kerrotuista henkilöistä ei pitäisi käyttää sanaa fanittaminen. Se kuuluu minun tapauksessani vain Ernos-yhtyeelle. Riikan kanssa liityimme nuorina tyttöinä Ernos-fanclubiin ja olimme siis jollain mittapuulla sen jäseniä. Mitään jäsenmaksua emme ainakaan kai maksaneet. Jostain muistojen aarrearkusta löysin kerran kirjeenkin, kutsun johonkin fanitapahtumaan Helsingissä. Kutsu oli edelleen kirjekuoressa, joka oli osoitettu antamaamme osoitteeseen, "viikonloppukommuuniin". Sitä en muista, oliko osoitteessa edes nimiämme, mutta hyvin tuli perille.

Aikako ei kulu?

Normaalisti auringon nousu ja lasku (kuvassa) riittävät tarkkuudeksi siitä,
mitä aikaa vuorokaudesta milloinkin eletään.

Kuuntelen netin kautta radiota, yleensä Yle Suomea. Suomen aamutunteina kanava on Yle Helsinki, ainakin arkisin. Radiota pitää kuunnelle reaaliaikaisesti, sillä Yle Areena ei salli ohjelmien kuuntelua jälkeenpäin ulkomailta. Taitaa nykyään tarkoittaa kaukomaita. Eurooppaanhan taisi tulla joku muutos tai on ainakin tulossa.

Tänään kuuntelin taas sitä ikiaikaista juontajan jorinaa siitä, miten päivä nyt taas on jo vähän pitempi kuin ehkä jokunen päivä sitten. Sitähän tässä nyt odotellaan, että pitenisi ja valoa olisi enemmän. Niin tekisin minäkin, jos oleilisin Suomessa. Mutta samalla tulin ajatelleeksi, miten paljon mietimmekään aikaa. Sen kulumista ja kuluttamista. Aikaa on joko liian vähän (työvuosina varsinkin) ja kun ei ole töitä tai ollaan toimettomana eläkkeellä, aika pitäisi jotenkin saada kulumaan. Useimmille meistä ei riitä, että antaisi sen ajan vaan olla, koska mehän emme sen kulumiseen voi vaikuttaa, onneksi.

Suomessa on vastenmielinen, ajankulumiseen liittyvä sanonta, jonka olen muutaman kerran kuullut miehen suusta: "Taas on yksi päivä lähempänä akan kuolemaa." En nyt lähde tuota sen kummemmin analysoimaan, mutta ehkä se kertoo sanojansa vähä-älyisyydestä ja sen huomiotta jättämisestä, että kuolema se jossain vaiheessa kolkuttaa sanojallekin.

Ajan pitäisi siis kulua, hitaammin tai nopeammin. On jotenkin surullista, kun aika usein kuulee jonkun alavireisesti toivovan, että aika kuluisi tai hän kertoo, millä konstin saa tämänkin päivän kulumaan. Aikaa pitää kuluttaa tavalla tai toisella. Ja kun on päästy iltaan ja on nukuttu yö, taas alkaa sama odotus ja ajan kuluttaminen.

Yritän itse olla toivomatta, että aika kuluisi nopeammin (oikeasti tietenkin pitäisi sanoa, että tuntuisi kuluvan). Myönnän, että välillä, kun on vaikka lähdettävä jonnekin, voi tuntua turhauttavalta, kun ei mielestään osaa tehdä muuta kuin odottaa. Eikä silloin oikein osaa vain olla. Haluaisin paremmin oppia olemaan tässä ja nyt. Välillä mietin ja suunnittelen kuitenkin kovasti tulevaisuutta, mutta yritän silti olla kiinni tässä hetkessä. Voi nimittäin olla kohtalokasta luottaa, että tulevaisuus vain tuo jotain tullessaan ja sen mukaan sitten eletään. Niin en ainakaan omalta kohdaltani halua asioiden menevän. Jos minulla on mahdollisuus valita, haluan tehdä niitä.

En ole koskaan aikaisemmin Thaimaassa ollessani laatinut itselleni aikatauluja. Ei ole ollut kalenterimerkintöjä. Ja jos onkin, kyseessä on ollut joku todella poikkeuksellinen tapahtuma. Esimerkiksi että olen ollut täällä joidenkin Suomen vaalien vaalitoimitsijana. Yleensä asiat on muistanut ilman kalenteriakin. Korkeintaan olen laittanut yöpöydälle lappuun muistutuksen, että "hae pyykit torstaina".

Nyt minulla on puhelimen kalenterissa paljonkin merkintöjä. Ensin tietysti olin merkinnyt Suomeen paluun ajankohdan, sitten ilmoittautumispäivän Immigrationiin. Ihan tärkeimmästä päästä ovat olleet myös Ylen Susanna Vainiolan musiikkiohjelmat tai niiden uusinta-ajankohdat. En halua luottaa vain omaan muistiini. Kun viimeksi luulin muistavani, erehdyin sopimaan öljyhieronnan juuri samaan kellonaikaan, jolloin Popradio tulee. Sen uusinnan voisin kyllä kuunnella, mutta kun se ja Tai chi ovat samaan aikaan, valitsen Tai chin. Onneksi nuo ohjelmat säilyvät nykyään vuoden Areenassa, josta voin ne Suomeen palattuani kuunnella. Tai chi ei ole kalenterissa. Se on vähän niin kuin aamupala, se kuuluu aamuihini ja sen tietää ilman kalenteriakin.

Keskiiviikoisin olen luultavasti ainakin jonkun aikaa Pattaya Suomi-Seuralla annostelemassa lohisoppaa, ellei vapaaehtoisvuoro sitten jossain kohtaa vaihdu lauantaiksi, jolloin tarjolla on hernesoppaa. Löytyy kalenterista. Niin kuin löytyy myös tiistaipäivien kohdalta naisten käsityökerho seuralla, tai mikä se nyt onkaan viralliselta nimeltään. Olen käynyt siellä jo useasti, vaikka vain yhdellä kerralla minulla on ollut ompelustyö tehtävänä.

Taksivuoroja tehdessäni viikonpäivät ovat joskus menneet sekaisin, pahastikin, Usein alkuviikosta saatan ajatella, että ollaan loppuviikossa ja päinvastoin. Oikea viikonpäivä pitää välillä tarkistaa puhelimen etusivulta. Thaimaassa viikonpäivillä ei ole suurta väliä. Täällä vain pankit ovat viikonloppuna kiinni, eivätkä välttämättä edes kaikki. Ainakin isoissa ostoskeskuksissa pankit saattavat olla auki joka päivä.

Koska kuljen kaksipyöräisellä moottoriajoneuvolla eli suomalaisittain sanottuna mopolla, viikonpäivät vaikuttavat hieman menemisiini. Varsinkin sunnuntaisin minusta näyttää, että liikennettä on enemmän, joten silloin en ainakaan ns. isolle kirkolle eli Pattayalle viitsi lähteä. Arkena iltapäivisin viiden aikaan on myös paljon liikennettä, kun varsinkin rakennuksilla työskentelevät päättelevät työpäiväänsä ja pakkautuvat heitä kyyditsevien kuorma-autojen lavoille. Menevät tietysti aamulla töihinkin, mutta siihen aikaan taidan juuri olla meren rannalla Tai chi tunnilla. Noita ajoittaisia ruuhka-aikoja ei aina pysty välttelemään. Silloin on vain mentävä sekaan.

Pääsääntöisesti kellonajalla Thaimaassa minulle ei ole kovin suurta merkitystä, paitsi tietysti nuo kalenterimerkinnät edellyttävät ajan seuraamista. Ihan tavaksi on tullut, että kun saavun Thaimaahan, jätän kellon pois ranteesta. Eipä tule turhaan vilkuiltua ja on siitä sekin hyöty, ettei hiljalleen ruskettuvaan ranteeseen jää valkoihoista rantua.

Raha ratkaisee

En luultavasti viihtyisi joka päivä aurinkovarjojen alla rannalla.
Näen kyllä myös rannalla loikoilun rahakysymyksenä. 

Rahan ajatteleminen on yksi lempiajanvietteistäni. Ei kuitenkaan siksi, että haaveilisin esimerkiksi lottovoitosta (en edes lottoa), sen sijaan ajattelen rahaa, koska olen lähes jatkuvasti huolissani siitä, miten saan sen riittämään. Ajattelen rahaa niin paljon, että kirjaan jokaisen tuloni ja menoni. Suomessa käytän puhelimeen lataamaani Penno-nimistä sovellusta. Täällä Thaimaassa käytän samaan tarkoitukseen pientä muistikirjaa. Pennossa pääsen suoraan seuraamaan, onko tuloja ollut menoihin nähden riittävästi. Thaimaassa täytyy vain luottaa siihen, että näin on.

Käytännössä Thaimaassa en ole reaaliaikaisten tulojeni varassa, sillä toin mukanani kahisevaa, jonka ajattelin riittävän lähes kolmen kuukauden aikaisiin kuluihin. Minulla on myös thaimaalainen pankkitili, jossa onneksi muistin olevan hieman vähemmän rahaa kuin siellä todellisuudessa on. Ero ei sentään ollut suuren suuri.

Tässä muutama päivä sitten huomasin, että joku toinen Thaimaan-kävijä on ilmeisesti miettinyt tulevaa matkaansa hieman samaan tapaan kuin itsekin. Hän kysyi jossain Facebook-ryhmässä ihmisten kokemuksia siitä, miten he varautuvat reissun rahatarpeisiin. Ymmärsin että tuo kysyjä, nainen, ei ollut suuren suurissa varoissa. Silti hän sai tietysti sieltä täältä typeriä kommentteja tyyliin "laitan visan vinkumaan".

Ajattelin kertoa kysyjälle omasta tavastani varustautua matkaa varten, mutta jätin lopulta vastaamatta. Facebookissa kun on niin helppo saada kylmää kyytiä, jos onnistuu herättämään jonkun näsäviisaan somekäyttäjän mielenkiinnon. Yritän nykyään miettiä kaksi kertaa, ennen kuin kommentoin mitään.

Matkan ajankohtaan vaikuttivat muutamat minusta riippumattomat syyt, mutta kun se oli selvä, siinä vaiheessa etsin tammikuulta ensimmäisen lennon, jonka hinta oli kohtuullinen ja saman tein paluulennon kohdalla. Paluu ajoittui vajaan kolmen kuukauden päähän. Taisin maksaa lennot verkkopankin kautta, koska tilillä sattui olemaan riittävästi rahaa. Olin kai sitä sinne vähän yrittänyt säästelläkin etukäteen.

Melkein kolmen kuukauden elämiseen tarvittavaa rahasummaa päätin alkaa kerätä jo kesällä. Aina kun rahapussissa oli sopivasti ylimääräiseltä tuntuva viisi- tai kaksikymppinen, laitoin sen erilliseen pussukkaan. Taksihomman takia minulla pitää aina olla vaihtorahaa käytettävissä ja niitä seteleitä pyöritellessä oli lähes huomaamatta helppo laittaa sivuun käyttörahaa. Lisätöitä tehdessäni en onneksi sentään ole joutunut elämään ihan kädestä suuhun.

Ennen eläkkeelle jäämistä Thaimaan-matkaa varten tarvitsi vain käydä pankkiautomaatilla nostamassa sopiva summa rahaa. Sittemmin suhde rahaan on muuttunut ja sen riittämiseen on pitänyt keskittyä ihan eri tavalla.

Olen ollut Thaimaassa nyt vähän yli kuukauden. Laskin menoni ja huomasin, että rahaa on kulunut enemmän kuin olen kuvitellut. En edes ole shoppaillut enkä muutenkaan ole elänyt mielestäni yli varojen. Olen oikeasti nuukaillut kaikessa. Kun itse elän noin, pihistellen, en pysty käsittämään, miten toiset, ikäiseni naiset, joista suurin osa on myös eläkkeellä, pystyvät käymään jatkuvasti hierojalla, laitattavat kynsiään ja istuvat välillä hienoilla illallisilla.

Kerran olen tällä reissulla käynyt hierojalla, seuraavasta kerrasta vain haaveilen. Ja kun kerron, että esimerkiksi jalkahieronta maksaa Thaimaassa noin kuusi euroa ja vähän tippiä sen päälle, en ihmettele, jos joku pitää minua vähintään saitana.

Ennen matkaan lähtöä tein listan tavaroista, jotka pitää ottaa mukaan, ja asioista, jotka on hoidettava. Jonkinlaisena ohjeena itselleni kirjasin listaan myös lauseen: Jätä kotiin liiallinen nuukailu!!! Olisin ehkä totuuden nimissä voinut kirjoittaa sinne myös, että "Vähilläkin rahoilla voi viettää ihan mukavan Thaimaan-loman".

Tai chi - aamuvoimistelua

Meren ranta on upea paikka harjoittaa aamuliikuntaa.

Tulin tietämään jo vuosia sitten, että Pattayan Jomtienin rannalla on tarjolla jonkinlaista kiinalaista aamuvoimistelua ilmeisestikin joka päivä. Päätin, että joku kerta minäkin menen sinne. Sitä menoa pitikin sitten odotella vuosikaudet, mutta viime vuoden helmikuussa ajoin sinne ensimmäistä kertaa. Hankin vuonna 2016 omaan asuntoon muuttamisen jälkeen kevytmoottoripyörän (tai mopon niin kuin suomalaiset sanovat), ja se ilman muuta mahdollisti aamuvarhaisella tuonne noin neljän kilometrin päähän lähtemisen.

Tulin tällä kertaa Thaimaahan tammikuussa ja ainakin viikko meni paikalliseen aikaan totutellessa. Alussa en millään onnistunut heräämään auringon nousun aikoihin. Se nimittäin on ajankohta, jolloin pitää alkaa heräillä, jos aikoo ennättää tai chi -tunneille.

Tuota alkujaan kiinalaista taistelulajia, joka nykyään on ihan rauhanomaista, mutta tehokasta voimistelua, taidetaan kutsua myös taijiksi. Tai chi tai taiji, minulle se on tai chi. Jälkimmäisellä tavalla myös iäkäs opettajamme tuon lajin taisi kirjoittaa, kun joskus näin hänen pienen mainoslappusensa rantapuuhun kiinnitettynä. Lapussa luki silloin, että tunnit alkavat kello kahdeksalta, mutta pian opin ymmärtämään, että on syytä olla paikalla jo puoli kahdeksalta.

Jomtienin hiekkarannelle kokoontuu tänäkin vuonna paljon viime vuodelta tuttuja ihmisiä. On ulkomaisia turisteja, mutta myös thaimaalaisia. On miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Vähän enemmän on vanhempaa väkeä. Käyn tunneilla kuutena päivänä viikossa. Torstai on lepopäivä, jonka aamutunnin pyhitän suosikki radio-ohjelmani uusinnalle, jonka kuuntelua Yle Areena ei ulkomailla oleileville salli.

Tai chille aamuisin varatulla alueella ei ole yhtään rantatuolipaikkaa. Ohjaajamme pitää myös huolen, ettei kukaan omaa rantatuolia mukanaan raahaava tunge sekaan tunnin aikana. Yrittäjiä on aina silloin tällöin. Sen sijaan asiaan kuuluu, että seassa on muutama asunnoton, jotka jatkavat kaikessa rauhassa uniaan, vaikka meitä voimistelijoita on ympärillä useita kymmeniä. Tänäänkin, kun taas tulin vähän myöhässä, asetuin paikkaan, jossa yksi asunnottomista nukkui vajaan kahden metrin päässä ja toisella puolellani toinen ranta-alueen koirapennuista uneksi ties mistä.

Asunnottomia tuleekin tunneilla käydessä mietittyä monet kerrat. Tein sentään aika monta vuotta töitä asunnottomuuden parissa. On melkolailla eri asia olla asunnoton kylmässä pohjoisessa kuin Thaimaassa, jossa öisinkin lämpötila on normaalisti päälle 20 astetta. Myös suhtautuminen asunnottomiin on täällä erilainen. Suomessa ei varmastikaan siedettäisi sitä, että joku koditon makoilee paikassa, jossa me parempiosaiset aamuisin edistämme terveyttämme liikunnan avulla.

Susi, gekko ja lepakko

Sosiaalisessa mediassa on uutisoitu sudesta, joka olisi liikuskellut kotikunnassani Tuusulassa ja ainakin naapurikaupungissa, Keravalla. Olen pitkän Facebook-lakkoni aikana yrittänyt kehitellä taidon välttää aiheita, joista syntyy meuhkaamista. Eteläisessä Suomessa näköhavainnot mahdollisesta sudesta saavat takuuvarmasti aikaan juupas-eipäs-keskustelun, jota en välitä olla todistamassa. Pysyn siis erossa Tuusula-ryhmästä ja keskityn ihan kotoiseen aiheeseen, astiakaapissani vierailevaan gekkoon.

Eipä ole montaakaan päivää siitä, kun kerroin jollekin, etten ole vielä nähnyt yhtään gekkoa. En ulkona enkä sisällä. Tänään se siis näyttäytyi minulle, ja vaikka kohtaaminen ei ehkä kokemuksena ollut samanlainen kuin mahdollisen suden näkeminen, täytyy myöntää, että hieman hätkähdin. Siitäkin huolimatta, että muista liskoista poiketen pidän gekkoja jotenkin sympaattisina elukoina. Hyödyllisiäkin ne ovat, koska pistelevät poskeensa asunnossa lenteleviä hyttysiä ja muita pikkupistiäisiä.

Kaappia avatessani en heti tajunnut, että oveen "lehahtanut" olio oli gekko. Koska säikähdin, aivoni ehkä hakivat selityksen aikaisemmasta lepakkokokemuksesta. Olen muutamana iltana uintireissulla väistellyt lepakoita, jotka ovat saalistaneet allasalueen pinnalla lenteleviä hyönteisiä. En tiedä, onko väistelystä mitään hyötyä. Oikeasti olenkin ollut lähinnä sydän syrjälläni, koska en todellakaan halua lepakon törmäävän otsaani. Tai en toivo sellaisen edes hipaisevan minua.

Täällä Thaimaassa tuo eläinmaailma on hieman erilainen kuin Suomessa. Oma "sutemme" oli jokunen vuosi sitten krokotiili, jonka joku kalastaja oli kertonut nähneensä tuolla suhteellisen lähellä sijaitsevalla lammella. Lopulta krokotiili jopa saatiin kiinni, mutta kalastajan havainnon mukaan verkkoon pyydystetty kroko ei ollut sama jonka hän oli nähnyt. Se oli suurempi tai pienempi kuin kalastajan havaitsema. En enää muista, kummin päin asia uutisoitiin. Toisesta krokotiilista ei sitten enää kyllä kuulunut mitään. Ehkä se palasi vähin äänin sinne, mistä sitten oli tullutkaan.

Samoin ihan lähituntumassa oli vuosi pari sitten lähes kymmenmetrinen boa tai vastaava käärme. Thaimaalaiseen tapaan käärme ja krokotiili palautettiin luontoon, kauemmaksi ihmisasutuksesta. Veikkaan, että Tuusulassa mahdollisesti seikkailevalle sudelle on sen sijaan jo moneen kertaan esitetty tappotuomiota.

Apinoiden kanssa olen tällä reissulla päässyt (tai joutunut) tekemisiin. Osaan suhtautua niihin varauksella, sillä kerran Hua Hinissä apina varasti minulta juomapullon. Ennätin vain laittaa ostamani pullon kioskin pöydälle, kun jostain paikalle säntäsi joku minua vikkelämpi ja vei janojuomani mukanaan. Muutaman metrin päässä apina näytösluontoisesti iski hampaat muovipullon kylkeen ja ilmiselvästi nautiskellen tyhjensi pullon sisällön.

Olin pari viikkoa sitten suomalaisporukan mukana armeijan rannalla, jossa apinoiden määrä oli lisääntynyt ja ne olivat levittäytyneet jo rannalle saakka. Joku mukana olleista kertoi aiemmin nähneensä, miten apina oli napannut valvomatta jääneen laukun, jonka se oli raahannut korkealle puuhun. Sieluni silmin näin tarinaa kuunnellessani, miten apinan ravistelemasta laukusta tipahteli maahan rahapussia, kännykkää, avaimia ja mitä kaikkea muuta sitä naisen käsilaukku nyt yleensä pitääkään sisällään.

Blogikirjoittamisen konkari

Olen kirjoittanut satoja, ellen tuhansiakin blogeja. Nyt jo entisen mieheni kanssa kirjoitimme joka päivä blogin eli kumpikin kirjoitti joka toinen päivä. Tätä jatkui vuosikaudet. En enää pääse tarkistamaan blogien määrää, sillä huomasin, että minun tunnukseni Elämän tähden ry:n blogiin eivät enää toimineet. No, miksi olisivatkaan. Minähän päätin keväällä 2019, kun jouduin muuttamaan pois yhteisestä kodistamme, että yhteinen elämämme myös blogin osalta sai päättyä. Välillä huomasin kaipaavani kirjoittamista. Joten tässä ollaan.

Olen nyt ollut neljä viikkoa Thaimaassa. Yksin. Eilen sain vihdoin päätettyä, että alan taas kirjoittaa. Jonkinlaista päiväkirjaa olen kannettavalle tietokoneelle kirjoittanut keväästä lähtien, mutta siellä on asioita, joita en tänne aio tuoda. En aio retostella avioerolla enkä arvioillani sen syistä. Korkeintaan saatan joskus kommentoida, kun huomaan asioita, joiden kanssa en koskaan olisi uskonut joutuvani tekemisiin.

Oma arkeni on tämän blogin päämateriaali. Ketä se sitten kiinnostaakaan. Itseäni ainakin. Tiedän, että on joskus lähes ratkiriemukasta lueskella jälkikäteen omia kirjoituksiaan. Asiat ja eletty elämäkin unohtuvat niin helposti. Kun asioita on ruotinut blogissa, todennäköisesti siellä kerrottuna ne ovat lähempänä totuutta kuin muistikuvat. Olen aina ollut huono muistamaan asioita sanatarkasti. Helpommin muistan mielikuvat ja tuntemukset, joita tilanteet tai jonkun sanomiset ovat synnyttäneet.

Olen myös kirjoittanut useita hyödyllisiä blogeja. Kirjoitukseni thaimaalaisen ajokortin hankkimisesta taisi olla monet vuodet sen nyt osaltani edesmenneen blogin luetuin teksti.

Elämän varrella minua on monet kerrat harmittanut, etten nuorena kouluttautunut valokuvaajaksi. Työelämässä kyllä olen kuvannut paljonkin ja kuvia on julkaistu jos jonkinlaisissa lehdissä ja muissa julkaisuissa. Valokuvaajaa minusta ei enää tällä iällä tule, mutta jospa nyt innostuisin taas harrastamaan valokuvaamista ainakin sen verran, että julkaisisin edes yhden kohtuullisen kelvollisen kuvan jokaisessa julkaisemassani blogissa.

Blogin ulkoasu on vielä vähän arvoitus. Voi olla että joudun sitä vielä muokkaamaan, kunhan näen, miltä tämä ensimmäinen blogi julkaisemisen jälkeen näyttää.