Tänäänkin kotona

En ole varmaan koskaan kirjoittanut blogia, jossa olisi ollut
norsun kuva. Blogeja sentään tuli tehtailtua männä vuosina
eräskin kappale. Nyt on sekin puute korjattu, vaikka tekstissä
ei ole ainuttakaan mainintaa kyseisestä otuksesta. Muistan
tämän yksilön. Hän oli vapaa niin kuin nyt minäkin.

Enpä tiedä, seuraako tästä mitään hyvää. Alan pikkuhiljaa nimittäin erakoitua.

Olen ollut yksikseni maaliskuun lopusta lähtien. Ensin kaksi viikkoa Thaimaasta tulon jälkeen karanteenissa ja sen jälkeen melkein kuin karanteenissa. Jo ensimmäinen kaupassa käynti oli sen verran hyytävä tilanne, että seuraavia ihmisten ilmoille menoja olen vältellyt viimeiseen asti.

Olen lukenut useammankin kerran Eeva Kilven Naisen päiväkirjan. Siinä hän viettää kesää mökillään ja yrittää venyttää aina vähän pitemmälle päivää, jolloin on pakko lähteä kauppaan. Ihan samaan en pysty kuin Kilpi, jolla suunnilleen saattoi kaapissa olla enää teetä ja korppuja, mutta silti kauppareissun pystyi vielä siirtämään seuraavaan päivään. Mutta tunnistan sen hyvän mielen, kun huomaa olevansa sen verran vahva, ettei todellakaan ihan helposti tarvitse hötkyillä kauppaan menon kanssa. Sille taidolle on varmasti käyttöä vielä koronan jälkeenkin, milloin se sitten lieneekään.

Koiran kanssa olen tietysti kulkenut ulkona päivittäin monta kertaa. Se tuli luokseni kuukausi sitten ja joskus reilu viikko Uudenmaan rajojen aukeamisen jälkeen tulin sen kanssa Keski-Suomeen järven rannalle. Kevään tuntua täällä ei ole oikein vieläkään. Vasta nyt puissa alkaa näkyä pienen pieniä silmuja sen merkkinä, että jossain vaiheessa täälläkin alkaa vihertää. Ihmisiä näkee silloin tällöin. Yleensä ovat lähinaapureita, jotka myös ulkoiluttavat koiriaan. Lähinaapuri voi asua esimerkiksi puolen kilometrin päässä.

Ikkunasta katselu (sää on ollut usein kaunis mutta kylmä), koiran kanssa ulkoilu, radion kuuntelu ja ruoanlaitto ovat olleet päivittäisiä puuhiani, johon en tosiaankaan ole kaivannut seuraa. Sosiaalisessa mediassa olen joko tarpeen mukaan tai välillä vain huvin vuoksi. Nyt olen myös päässyt ensimmäistä kertaa tänä vuonna saunaan ja pulahtamaan hyiseen veteen. Thaimaassa ei tullut käytyä saunassa, vaikka ihan kelvollisia saunoja uima-altaineen sieltä löytyy useitakin.

Jostain syystä ne ehkä turhaan aliarvioidut kissa- ja koiravideot ovat alkaneet kiinnostaa ja naurattaa. Uusin suosikkisarjani elokuvarintamalla on Mies ja alaston ase jostain 1980-luvulta. Huomaan, että minulla on ollut vuosien nauruvaje, jota nyt olen päässyt kenenkään (koiraa ei lasketa) kuulematta täydentämään.

Aamutelevisiota olen alkanut katsella viime viikosta alkaen. Edellisistä kerroista onkin varmaan jo yli 20 vuotta. Toin mukanani pari kirjaa, joista toisen luin loppuun. Toisessakaan ei ole enää kovin montaa sivua lukematta. En siis ole lukenut erityisen ahkerasti, mutta varmaan enemmän kuin viime vuosina.

Ehkä tuohon erakoitumiseen viittaa eniten se, että olen entistä enemmän alkanut kehitellä mielessäni tarinoita. Harvemmin ne kuitenkaan ovat fiktioita. Mieleen tulee mahdollisia tilanteita, joiden yhteydessä pitäisi puhua jonkun kanssa. Käyn ajatuksissani keskustelua, jossa sanon sanottavani toiselle ihmiselle. Aina sanottava ei ole painokelpoista, sillä kuviteltu mutta todellinen keskustelukumppani luultavasti saisi minut vihastumaan. Puhun itsekseni tai ainakin koiralle, joka yrittää kovasti ymmärtää, jos sille päälle sattuu.

Olen minä kyllä oikeastikin puhunut ihmisten kanssa. Puhelimen välityksellähän se toimii ja tapahtuu nykyisin jopa ehkä vähän useammin kuin ennen koronaa. Olen soitellut ja minulle on soitettu. Poikani perheenkin tapasin. Kävimme yhdessä kävelemässä Laukaan satamassa ja juomassa kahvit ulkosalla. En siis ehkä ihan vielä kuulu niihin koronaeristyksen vuoksi menetettyihin kansalaisiin.