Onko matkailu turhaa vai avartavaa?

Viimeistään viime kevät ja kuluva kesä ovat opettaneet, että moni asia on täysin turha. On turha omistaa suurta määrää vaatteita, kun kuitenkin käyttää vain pientä osaa niistä. Yksin elävä pärjäisi myös vain muutamalla ruoka-astialla. Syön kerran päivässä lämpimän aterian ja aina seuraavana päivänä tiskikaapissa on pestynä sama lautanen, jota edellisenä päivänä käytin. Olen aina pitänyt astioista, joten harmikseni niitä on kertynyt kaappeihin ihan liian kanssa. Enkä myöskään ole valmis luopumaan ainoastakaan astiastani.

Tänään mieleen tuli, että miksi pitäisi kaiken aikaa matkustella ja hakea uusia kokemuksia. Miksi en voisi elää niin kuin esivanhemmat aikoinaan? Mitä kauemmaksi historiassa menisin, sitä varmemmin voisin uskoa, että ihmiseni eivät juuri kotikyläänsä pitemmällä käyneet ikinä. Jos kirkko oli etäämmällä, sinne varmaan menivät, mutta heille oli varmasti täysin vieras ajatus lähteä muualle hankkimaan uusia kokemuksia. Samoilu metsässä marjojen, sienten ja ehkä riistan perässä riitti. Tiettävästi suvussani ei ole ollut tutkimusmatkailijoitakaan, joilla ehkä olisi ollut vimma päästä näkemään merten takaisia maailmoja. 

Itse olen matkustellut paljon tai ainakin jonkin verran. Onhan niiltä reissuilta jäänyt mieleen joitakin kohokohtia, mutta ovatko matkakokemukset tehneet elämästäni jotenkin merkityksellisemmän, vaikea sanoa. On tietysti hirveän mukava nähdä toisenlaisia maisemia ja elämää, joka ei ole ihan samanlaista kuin oma on. Matkailuautolla Eurooppaa ja sen naapurivaltioita kolutessa ainakin opin, että välillä voisi vaikka vähän pysähtyä katsomaan ja ihmettelemään. Jos ihmettelemisen aihetta on. Parhaat kokemukset eivät välttämättä löydy kaasua painamalla ja ajettuja kilometrejä mittaamalla. Ehkä tuo ajatus oli jossain takaraivossa tallella, kun tänään päätin, että enpä lähdekään ajamaan sataa kilometriä jonnekin Porkkalaan vain nähdäkseni, miltä Suomi siellä päin näyttää. Ihan täällä nykyisellä kotikylällänikin on paikkoja, joista luultavasti en tiedä vielä mitään.

Joku tuossa "kotiseuturetkeilyssä" kuitenkin viehättää. Muistan lapsuudestakin reissuja, joille lähdettiin ihan vain siksi, että käydään katselemassa elämää oman kotikunnan ulkopuolella ja palataan muutaman tunnin päästä takaisin. En muista mahdollisia henkeviä keskusteluja, joita retket olisivat saaneet aikaan. Eikä ainakaan usein määränpäänä ollut edes minkäänlaista nähtävyyttä, jonka takia olisi lähdetty liikkeelle. Ehkä se omista ympyröistä hetkeksi pois lähteminen olikin se suurin kotiseuturetkeilyn anti.

Huomaan tietynlaisen ajatusteni ristiriitaisuuden, sillä olen suuri matkakertomusten ystävä. Olen lukenut - tai ahminut - kai useimmat Kyllikki Villan merimatkoja käsittelevät päiväkirjanomaiset muistelmat. Ja olen kuunnellut Emma Vepsän podcasteja hänen liftausreissuistaan. Valpastun, kun näen tai kuulen juttuja ihmisistä, jotka ovat kävelleet käsittämättömän pitkiä matkoja. Oma kokemukseni Seitsemän veljeksen vaellusreitistä Helsingistä Hyvinkäälle on vain kalpea varjo sen rinnalla, että joku kävelee Hangosta Utsjoelle tai halki Australian.

Vaikka matkailu ja liikkuminen ylipäätään on nykyään (jos koronan aiheuttamia rajoituksia ei ota huomioon) niin helppoa, pienikin poikkeama normaalista arjesta voi olla mielenkiintoinen kokemus. Vietin heinäkuussa yhden yön teltassa perikuntamme rakentamattomalla rantatontilla. Varsin vähäisten tämän kesän huippuhetkien joukossa yö teltassa kuului ihan kärkikastiin.