Kävelin tänään päivällä kotia kohti jalkahieronnasta. Matkan varrella huomasin yhden paremman sorttisen ravintolan haastavan asiakkaita havahtumaan ajatukseen, että ruoka maistuisi paremmalta perheen kanssa nautittuna. Jotenkin tuohon tapaan englanninkielinen mainos ravintolan terassilla väitti.
Niin, mikäs se yksineläjän perhe oikein on? Vai onko sellaista olemassakaan? Joskus olen kuullut väitettävän, että perhe on olemassa vasta sitten kun pariskunnalla on lapsi tai lapsia. Aika suppeaa. Itse ainakin ajattelen, että perheestä voidaan puhua ainakin silloin, kun kaksi ihmistä asuu saman katon alla. Jotkut voivat kenties vaikka asua eri osoitteissa, mutta ovat siihen malliin kuitenkin yhdessä, että heidät voidaan määritellä perheeksi. Onhan niitä avioparejakin, jotka haluavat vaalia yksityisyyttään niin pitkälle, että asuvat eri osoitteissa.
Kahden hengen perhe on pariskunta tai vanhempi ja lapsi. Mutta kyllä kai lapsuuden kodista pois muuttaneet nuoret sinkutkin vastaisivat, että isä, äiti ja sisarukset, jos heiltä jostain syystä kysyttäisiin omista perheenjäsenistään. Tai varmaan vähän riippuu kotoa muuton syistä vaikkapa, mitä vastaisivat.
Vilkaisin perheen määritelmää netistä ja huomasin, että ainakin Tilastokeskus kieltäytyy pitämästä perheenä esimerkiksi sisaruksia, jotka asuvat samassa taloudessa. Veikkaan, että itse pitäisivät itseään perheenä.
Minulla ei oman määritelmänikään mukaan ole perhettä, koska asun yksin. Enkä seurustelekaan siihen malliin, että elättelisin haavetta ydinperheestä. Silti laskisin perheeseeni kuuluviksi ainakin aikuiset lapset puolisoineen ja tietysti lapsenlapsen.
Viihdyn sen verran hyvin yksikseni, etten kovasti pahastu, vaikka joku Tilastokeskus tai Wikipedia julistaisi, että olen perheetön. En heidän määrittelemäänsä perhettä edes kaipaa. Mutta asia muuttuu ihan toisenlaiseksi, jos esitän itselleni kysymyksen, jonka joskus jostain luin. Se kuului kutakuinkin näin: Onko sinulla ketään, jolle olet kaikkein tärkein ihminen?
Siinä sitä onkin pohdittavaa ihan masennuksen partaalle saakka, jos yksinelävä perheetön ihminen tuollaista kysymystä alkaa tosissaan pohtia. Minun ainakin on pakko vastata tuohon, että ei koko tällä koronaviruksen saastuttamalla Telluksella ole (tietääkseni) ainuttakaan ihmistä, joka pitäisi minua itselleen niin tärkeänä, että olisin hänelle numero yksi. Vähän ahdistava, mutta toisaalta myös aika helpottava tosiasia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti